Maailman ahkerimman bloggaajan paluu

Kylki kyljessä.

Onko se...ei kai se...vai ehkä...kyllä! Maailman ahkerin bloggaaja on tehnyt paluun!

Johan edellisestä postauksesta onkin tovi vierähtänyt.

Mammakoira Coco on viettänyt suomalaisen kotikoiran elämää tänään tasan 7 kuukautta. Yli puoli vuotta jo! Ja silti niin kamalan vähän aikaa entisen tarhakoiran elämässä. Koiran, jolle oma ihminen on edelleen ylellisyystuote, josta se ei saa tarpeekseen. Koiran, jolle ulkona hihnassa kulkeminen on vieläkin asia, johon se suhtautuu epäuskon ja hämmennyksen sekaisin tuntein. Koiran, joka tätäkin kirjoittaessani tunkee kuonoaan käteni alle saadakseen jakamattoman huomioni. Sillä huomiosta Coco ei tunnu saavan tarpeekseen, eikä ihmisen läheisyydestä. Välillä tuntuukin kuin Coco ikäänkuin tankkaisi ihmisen huomiota ja läheisyyttä sisäänsä - ihan kuin se ei millään malttaisi uskoa, että sen paikka on nyt tässä, minun kyljessäni. Ikuisesti.

Sängynvaltaajat.

Ja sitten on paljon asioita, jotka ovat Cocolle ihan täysin käsittämättömiä. Kaikki, mikä liittyi kouluttamiseen oli etenkin alkuun ihan ylivoimaista koiruparalle. Istumista harjoittelimme kuukausitolkulla, ja vasta nyt se satunnaisesti suostuu istumaan kehotuksesta ulkosalla. Sisällä se useimmiten jo sujuu. Ulkona on muutenkin uusien asioiden opettelu vielä vähän jäissä, koska Cocon pääparka tuntuu menevän siellä vielä ihan lukkoon. Kotiin unohtuvat vaivalla opetellut asiat, kun ulkona on vastassa valtava aistien ylikuormitus ja jännäenergiat - suomeksi stressitasot - nousevat taivaisiin. Tämä on siis sekä yksin minun kanssani että etenkin Cuban mukana ollessa, jolloin kierrokset nousevat molemmilla.

Ja toisaalta sitten joskus - ihan joskus tulee myös sellaisia kuin tämäniltainen lenkki, jolta kaikki kolme palaamme kotiin rentoutuneena ja hyvällä mielellä. Ne ovat mukavaa vastapainoa niille - no, toisenlaisille. Kyllä te tiedätte.

Useimmiten käynkin tyttöjen kanssa ulkona erikseen, jotta kummallakin on tilaisuus mahdollisimman rentoon kulkemiseen ja itsellä ei pala päreet. Cuban kanssa ei yksin lenkkeillessä mitään ongelmaa olekaan -  se kulkee oikein nätisti ja pientä ohitusjännitystä lukuunottamatta sen kanssa liikkuminen alkaa olla varsin stressitöntä puuhaa. Ja mikä parasta, selvästi se tuntuu olevan sitä myös Cuballe itselleen. Minun epävarmuuttaan uhoavasta teinistäni on vähitellen tulossa ihan järkevä aikuinen koira. Mitä nyt juokseminen on vielä lähempänä pentumaista loikkimista kuin aikuisen tyylikästä raviaskellusta :D

Vetoleikkejä

Cocon kanssa on auttanut samojen, tuttujen lenkkipolkujen sahaaminen. Omistajalle ehkä tylsähköä ajoittain, mutta Coco on selvästi alkanut tästä jo jonkin verran rentoutumaan, eikä lenkin ensimmäinen viisiminuuttinen mene enää jännittyneeseen haukkumiseen. Uusia reittejä otamme mukaan vähitellen, ja vapaana juoksemistakin olemme aloitelleet suojaisilla alueilla. Vastaantulevat koirat ovat kuitenkin edelleen asia, jonka kanssa saamme varmasti vielä tovin tehdä töitä. Ne kun tuntuvat samaan aikaan sekä kiinnostavan että jännittävän. Iso tekijä on tietenkin tuo hihnassa olo, sillä vapaana ei Cocolla ei tämän kanssa ongelmaa, ja se puhuukin hienosti koiraa kun stressitasot ovat tarpeeksi alhaalla.

Yhteislenkkejä molemman koiran kanssa yhtä aikaa teemme itsepäisesti joka päivä ainakin kerran. Nuo lenkit yritän pitää mahdollisimman lyhyinä ja stressittöminä, mikä tarkoittaa muiden koirakoiden kiertämistä kaukaa ja ajoittaisia metsässäriehumisulkoiluja. Haluaisin tietysti, että ulkoilu olisi meistä kaikista hauskaa ja rentoutttavaa.

Kärsivällisyyyttä on tosiaan saanut opetella hihnan täällä päässä. Olen huomannut olevani varsin helposti turhautuvaa tyyppiä ja välillä hidas tai jopa olematon edistyminen on kysynyt lehmän hermoja - joita en voi kyllä aina sanoa omaavani. Mutta tekee kuulkaa hyvää tämä! On joutunut opettelemaan kaikenlaisia hengitysharjoituksia ja rentouttavia ajatuksia, jotta ei torpedoisi koirien oppimisprosessia omalla ärhäköinnillään. Sillä kyllähän me kaikki sen tiedämme, että suurimmaksi osaksi koirien hihnaongelmat alkavat ja loppuvat hihnan taluttajanpuoleisessa päässä.

Remmiräyhääjän tunnustukset, osa 1.

Mama Chanel, eli Coco, saapui Suomeen aika tarkkaan kuukausi sitten. Siis yksi kuukausi. Neljä viikkoa. Se on ihan mielettömän lyhyt aika ihan missä tahansa mittakaavassa.

Cocon ensimmäiset poseeraukset Suomen maankamaralla.

Ihan piti tuo itsestäänselvyys tuoda esiin, kun tuntuu allekirjoittaneelta itseltään välillä unohtuvan -vaikka sitähän me Kulkureissakin uusille omistajille aina painotamme: antakaa aikaa!
Syynä tämän unohtumiseen saattaa olla ihan vain se, että Coco on ehkä tervepäisin entinen katu-, sittemmin tarhakoira, jonka olen tavannut. Coco asteli lentokentällä ulos boksistaan sen näköisenä, kuin olisi juuri herännyt kauneusuniltaan: tukka vähän sekaisin, silmissä hieman yllättynyt ilme, mutta muuten oma ihana itsensä. Pusuja se jakeli heti kaikille sopivalla korkeudella oleville, häntääkin kainosti heilautti.

Meistä kolmesta - siis minusta, Cubasta ja Cocosta - tuo viimeisimmäksi tullut tuntuu sopeutuneen kaikista nopeimmin. Cuba ei oikein vieläkään meinaa ymmärtää, että osa leluista ja ruuista ja ennen kaikkea luista kuuluu nyt tuolle toiselle - ja  tuo toinen vieläpä antaa ymmärtää painokkaalla äänensävyllä, että painu hiiteen, nämä ovat minun. Itse hykertelen taustalla hieroen käsiäni yhteen tyytyväisenä: oppiipahan teinikin nyt elämään koiriksi. Se on välillä vähän liiankin tuttavallinen lajitovereittensa keskuudessa, eikä aina älyä ottaa vihjeestä vaaria ja antaa tilaa.

Romanialaista koirapainia.

Sitten siihen, miksi olisi minunkin hyvä muistaa, että Cocon kotiutuminen on vasta ihan alkuvaiheessa: ne ulkoilut. Ensimmäiset yhteislenkkiyritykset menivät niin läskiksi kuin voi mennä. Elin todeksi kaikki kauhuskenaariot, joita olin eniten pelännyt: koirat kävivät heti kättelyssä toistensa kurkkuun kiinni, ja kun sain ne erotettua, Cuba säikäytti sähellyksellään hihnaan vielä tottumattoman mammansa niin perinpohjaisesti, että se - Coco siis - pääsi ihan liian helposti luikahtamaan valjaistaan ulos ja vapauteen. Onneksi se on niin lössykkä ja kiltti, että se pysyi lähettyvillä häntä heiluen ja naama virneessä sillä aikaa kun sidoin sen riekkuvan jälkikasvun kiinni sopivasti hollille parkkeerattuun pakettiautoon. Sitten vain karkulainen kainaloon, pikajuoksua kotiin, työnnä koiruus tuulikaappiin, ovi visusti kiinni ja hakemaan sillä aikaa kovaäänisen remmakan nostanutta Cubaa väliaikaisesta parkistaan.

Tämän episodin jälkeen lenkkeilimme jonkin aikaa koira kerrallaan.

Yhteislenkkeily on alkanut onnistua sikäli, että tytöt ovat sopeutuneet kulkemaan rinnakkain, ja muutamaa jokakertaista painiyritystä lukuunottamatta sipsuttavat pääasiassa ihan nätisti. Paitsi silloin kun tulee toinen koirakko vastaan. Silloin on piru irti. Coco on ottanut tavakseen tervehtiä kaikkea liikkuvaa, seisovaa ja istuvaa terävällä pystykorvahaukulla, ja Cuba, joka kenties ei muuten ehkä olisi moineenkaan, tulee tilanteessa ihan hulluksi. Siinä sitten seison tienposkessa kuin öö Aapisen laidassa, sotkussa hihnoineni ja koirat riehuen kuin heikkopäiset. Nameista eivät kumpikaan tilanteessa piittaa pätkän vertaa ja ihan keskenäni saan hokea "sivu" ja "anna olla" ja mitä nyt milloinkin mieleen tulee. Kukaan ei kuule saati välitä.

Ohiajava pyöräilijä, joka sai tässä taannoin osakseen kuvatunlaisen tervehdyksen otti asiakseen huomauttaa, että "vielä on työstämistä, muista ennakointi!". No, eipä hän väärässä ollut. Taidamme siis harjoitella hihnakävelyä vielä tovin koira kerrallaan.

Masentavinta tilanteessa on tietysti se, että isoin ongelma on jälleen kerran siellä remmien toisessa päässä. Minulla on taipumus asettaa hirveät odotukset sekä itselleni että koirille, mikä tarkoittaa sitä, että ne pienet onnistumiset - riehumatta ohitettu pyöräilijä tai vain parilla haukahduksella tervehditty vastaantuleva koirakko - meinaavat jäädä huomaamatta. Ja kun menee epärealistisilla odotuksilla, tulee myös lukeneeksi huonosti koiriaan. Ei huomaa, että Cubaa jännittävät autotie ja ohiajavat autot ihan hurjasti, vaikka se yrittää pitää pään kylmänä, tai että koko hihnakävelyasia on Cocolle vielä vähän ällistyttävä kokemus, ja että se on vieläkin toisinaan vähän kuin yllättynyt siitä, että roikun siellä hihnan toisessa päässä. Ja jää huomaamatta se, että Coco suhtautuu kaikkeen uuteen häntä heiluen, optimistisesti, kuin ei olisi koskaan joutunut kenenkään hylkäämäksi tai synnyttämään kahdeksaa pentua keskelle talvikylmää peltoa. Ja se, että Cuba on niin innoissaan kävelylenkeistä, että välillä sen on ihan pakko hypätä minua vasten ja heittää pusulla.

Pahin remmiräyhääjä olen siis minä. Eihän sitä kiva ole myöntää, mutta totuus se on. Vaikka ei naama punaisena piskeilleen kiljuisikaan, niin kyllä ne huomaavat, jos omistaja kulkee naama rutussa, hartiat korvissa ja savu korvista nousten, ajatuskuplassa painokelvottomia.

Mikä onkaan sitten ihanampaa, kuin kiukuspäissään kotiutua riehumiseksi menneeltä lenkiltä, syöttää koirat ja painua nukkuamaan - ja viereen kömpii ensin Coco, jonka pitää päästä ihan kainaloon, ja jalkopäähän hyppää Cuba, jonka on saatava maata minun jalkojeni päällä koko yö. Siinä ne sitten tuhisevat, ja ovat jo unohtaneet kärsimättömän ja pahantuulisen omistajansa kiukuttelut päivän aikana. Joka päivä saa aloittaa alusta -  ihan kirjaimellisesti, koska vähintään toinen, ellei molemmat, on yön aikana unohtanut, mitä edellisenä päivänä on harjoiteltu.

Romania in my mind

Tammikuun alussa pakkasin laukkuni, terästin mieleni, vein Cuban hoitoon ja valmistauduin yhteen elämäni mieleenpainuvimmista kokemuksista: matkalle Romaniaan Rescueyhdistys Kulkurit ry:n aktiivina. Silti, tai juuri sen vuoksi, kokemuksen kuvaaminen ulkopuoliselle on vaikeaa. Tuntuu, että minkäänlaisilla sanoilla ei saa välitettyä niitä tunteita ja ajatuksia joita sellaisen maailman näkeminen ja kokeminen herättää.

Yritänpä silti.

Ensikertalaiselle Romania -ilman tätä kulkukoiranäkökulmaakin - on aivan varmasti aina mykistävä kokemus. Se on kuin Venäjä kymmenen-viisitoista vuotta sitten ja sekään ei riitä. Korruptio kukkii joka paikassa ja etenkin turistit saavat olla tarkkana maksaessaan mistä tahansa palvelusta tai tuotteesta. Vastakohtien maaksi voi Romaniaa myös kutsua: samaan aikaan kun kunnalliset koiratarhat, sivukujat ja kauppojen edustat tungeksivat kodittomia, ruokaa etsiviä koiria, ulkoiluttavat kaupunkilaiset hyvin puettuja ja hemmoteltuja rotukoiriaan puistoissa. Koiraihmiseksi ja eläinystäväksi julistautuva henkilö onnistuu varsin vaivatta sulkemaan silmänsä kadunkulmassa nälkäisenä ruokaa kerjäävältä karvaturrilta. Vastakohtaisuus näkyy myös kaupungin infrastruktuurissa: upeita, rakennustaiteellisesti ja arkkitehtonisesti  vaikuttavia vanhoja rakennuksia on kaupunki täynnä, ja lähes kaikki niistä ovat rapistumassa. Taajamiin rakennetaan hulppeita kivilinnoja, joiden julkisivu on kullatuin yksityiskohdin ja marmorimaisin koristein kuin kuninkaalliselle tehty, mutta joiden ikkunat ammottavat lasitta, pihat ja talon muut osat täysin viimeistelemättöminä, ja omistaja asuttaa kenties vain yhtä huonetta linnastaan - koska rahat eivät enää rakentamisen jälkeen muuhun riitä. Mutta kulissit ovat kunnossa.

Pääkohteenamme matkalla olivat kuitenkin Kulkurien yhteistyötarhat: Asociata A Doua Sansan tarha Glinan kylässä, Asociata Suflete Dragin uusi Sintestin tarha, OneVet Pension Cosoban kunnassa ja Rosiorin kunnallinen tarha Rosiori de Veden pikkukaupungissa. Näillä Bukarestin ympäristöön levittäytyvillä tarhoilla vietimme kullakin yhden unohtumattoman päivän. Tarkoituksena oli tavata jo adoptio-ohjelmassamme olevia koiria, kuvata  ja päivittää niiden tietoja ajan tasalle sekä luonnollisesti pitää yllä suhteita yhteistyökumppaneihimme, paikallisiin eläinsuojelijoihin.

Jos näkemieni koirakohtaloiden lohduttomuus saattoikin minut voimattoman raivon ja lohduttoman surun partaalle kerta toisensa jälkeen, niin näin supernaisten- ja miesten pyyteetön, rohkea ja periksiantamaton ote raskaaseen työhönsä kyllä palautti aina hieman uskoa ihmisiin. Vaikka täysin en ole päässyt yli pettymyksestäni lajitovereitani kohtaan. Jos ihminen on ihmiselle susi, niin muille luontokappaleille hän on täysi hirviö.

Silti, seuratessamme Glinan tarhan omistajaa Carmen Mandescua hänen taistelussaan pienten parvoon sairastuneiden pentujen hengissä pitämiseksi heti ensimmäisenä kokonaisena matkapäivänä oli aikamoinen kokemus. Kaksi pentua oli viety Praxis-klinikalle jo aiemmin niiden mentyä äkisti huonoon kuntoon, ja toinen niistä, Shania, menehtyi tautiin muutaman päivän kuluttua.

Veljekset Samuel ja Miro. Molemmat sairastuivat matkamme aikana parvoviruksen
aiheuttamaan ripuliin, joka vie koiranpennun nopeasti huonoon kuntoon.

Tämän kokemuksen ravistelemana saavuimme Glinan tarhalle reilusti puolen päivän jälkeen. Siellä meitä tervehti kolmen sadan koiran korvia huumaava tervetuliaishaukku; ihmisvieraiden saaminen on näille koirille kuin janoiselle vesi tai nälkäiselle leipä. Ne eivät tienneet kuinka päin olisivat olleet, haukkuako vai odottaa hiljaa, hyppiäkö vai seistäkö kuono aitauksen verkon läpi työnnettynä. Seniorikoirat katselivat valtava viisaus silmissään, tervehtivät suurella ilolla ja painautuivat ihan kiinni ihmiseen. Pennut kiipeilivät toistensa päälle, hyppivät mutaiset tassunsa rapaa roiskuen ihmisen syliin ja pusuttivat poskia, silmiä, korvia. Nuoret aikuiset värisivät innosta, hännät tai hännäntöpöt vinhasti heiluen, nousten takajaloilleen aitauksen verkkoa vasten.

Kopeista kurkistelivat lukuisat kiiltävät silmäparit - toisia ihmisvieraiden tulo jännitti ja samalla kiinnosti niin paljon, että turvaa oli haettava omasta kopista. Näiden hiomattomien timanttien, ujojen, mutta salaa täydellisten koirien kohdalla ajan rajallisuus ja vähenevä valo, tuo valokuvaajan riesa, tuntui erityisen raskaana. Jos olisi vain hetki, tuntikin aikaa tuon kanssa, joka selvästi haluaisi tulla tutustumaan, mutta ei ihan uskalla. Sen mahdollisuus omaan kotiin voisi olla siitä yhdestä tunnista kiinni. Ja silti. On mentävä eteenpäin, sillä vielä on kymmeniä koiria tapaamatta.

Ihmisvieraat kiinnostivat kovasti tätä kakaralaumaa.

"Haluaisin tulla, mutta en ihan vielä uskalla."

"Nameja, rapsuja, mulle, mulle, mulle!!!"

<3

Henkilökohtaisesti en ehkä olisi koko reissusta, tai edes Glinan visiitistä täysjärkisenä selvinnyt, jos en olisi saanut tehdä eräälle erityiselle koiralle ihan erityistä lupausta: sinä muutat meille. Kotiin.
Cuban emo Chanel F on odotellut Glinalla omaa kotiaan siitä lähtien, kun se sinne reilu vuosi sitten tuli. Sen neljä pentua on adoptoitu jo Suomeen, ja me täällä olemme odottaneet, koska joku huomaisi miten upea tyttö se onkaan. Aktiivi toisensa jälkeen on reissumuistiinpanoissaan kuvannut tyttöä ihanaksi, täydelliseksi, sosiaaliseksi, rakastavaksi...
Itse olen jo jonkin aikaa tiennyt, että Chanelin ja minun sekä Cuban tiet vielä joskus kohtaavat - uskottelin itselleni, että minun pitäisi vain nähdä hauveli ensin luonnossa, ennen kuin voin lopullisen päätöksen tehdä. Lopputuloksena oli se, että silmät kyynelissä, pilkkopimeässä istuin sen aitauksessa illan päätteeksi, annoin sen painaa päänsä syliini ja lupasin sille, että "sinä olet minun". Että jos se vielä hetken aikaa jaksaa odottaa, niin sitten se pääsee kotiin. Sen illan päätteeksi Chanel F:n nimen eteen ilmestyi kotisivuillemme tuo suloistakin suloisempi sana: VARATTU.

Kunpa olisin voinut tehdä tuon saman lupauksen niin monelle muullekin koiralle, jotka odottavat tälläkin hetkellä sivuillamme tulevansa huomatuiksi sellaisinaan, ihan tavallisina ja siksi niin täydellisinä kotikoirina.

**

Asociata Suflete Dragin Alina Murgu Sintestin tarhalla 11.1. 2016

Ihmiselle, joka ei juuri koskaan itke, Romanian reissu saa tosiaan kyynelkanavat auki. OneVet-hoitolassa minua itketti juuri vierailumme aikana hoitolan eteen suoraan autosta hylätty kuukauden ikäinen koiravauva, joka pöllimistyneenä, mutta yllättävän reippaana katseli uutta maailmaansa sylistäni. Mielessäni luonnollisesti pyörivät ne pari päivää aiemmin tapaamani parvopotilaat, ja se valtavan epävarma ja pelottava maailma, johon nämä pienet elämänalut heti synnyttyään joutuvat. Kun kyyneleet valuen näytin olentoa matkakavereilleni, pystymättä sanomaan sanaakaan, Stina sanoi vain yhden sanan: "Steriloinnit".

Muffin-nimen saanut, puoli tuntia aiemmin hoitolan eteen
hylätty, kuukauden ikäinen pennunpallero tarkasteli uutta maailmaa sylistäni uteliaana.

Niin kliiniseltä kuin se toisinaan kuulostaakin, sterilointiprojektit ovat ainoa tapa ehkäistä tämänkaltaisia koirakohtaloita. Ihmisen perusluonteen jalostumista ja globaalia valaistumista kun on varmasti turha jäädä odottelemaan.

**
Reissun viimeisen kokonaisen päivän käytimme Rosiori De Veden kaupungin kunnallisella tarhalla. Jalkoihin kiinni painautuvia, huomiostamme mustasukkaisesti taistelevia koiria, perässämme pomppivia, taskuista nameja varastelevia pörröisiä pentuja ja pysäyttäviä, liikuttavia ja sydäntäsärkeviä koirakohtaloita oli tämä tarha täynnä. Ulkona kopeissaan asustavat koirat venyttivät metrin mittaisen ketjunsa pinkeäksi päästäkseen edes nuuhkaisemaan vieraita, ja häkeissä, betonilattioilla asuvat koirat joko peruuttivat peloissaan häkkinsä perälle tai tunkivat kuononsa verkon silmukoiden läpi, epätoivoisesti tavoitellen edes pientä murusta vieraiden huomiosta.

Poppy my love.

**
Jälkeenpäin tuosta reissun ajan vallinneesta tunne- ja kokemusmylläkästä nousee esiin muutama tähtihetki. Chanelin kasvot häkin verkon takaa, ja siinä sekunnissa alitajuntaan iskevä tietoisuus siitä, että tämä on minun koirani, ja minä olen tämän ihminen. Carmenin pienet parvopennut, joiden kamppailua elämästään seurasimme matkamme ajan. Pienen Muffin-pennun olematon, lämmin paino sylissäni. Astuminen ulos autosta Rosiorin tarhalla, jossa jalkani ympärille kietoutui tiukasti paksun, ihmistä suunnattomasti palvovan koiran keho. Se pieni harmaa huskycorgi Poppy, joka varasti sydämeni ensihetkestä, joka painautui minua vasten kuin millään muulla ei olisi väliä, joka katsoi minua tuo rukous silmissään: ota minut. Se että en voinut ottaa.

Ne sadat kaipaavat, hiljaa katsovat silmät, joiden kanssa en voinut istua alas, silitellä, hellitellä, viedä pois. Ne, jotka vielä jäivät odottamaan.

Eletään koiriksi

Aikaa on taas hujahtanut. Taakse on jäänyt elämä pentukoiran kanssa - ainakin noin periaatteessa. Cuba edelleenkin juoksee, leikkii ja tuhmeloi kuten pikkupennut, mutta hieman on touhuun tullut järkeäkin mukaan. Se on ystävällinen kaikille koirille, jopa silloin, kun toista ei mokoman ipanan ystävyys voisi vähempää kiinnostaa. Se tykkää ihmisistä hirmuisesti, joskin miehet ja lapset ovat sen mielestä edelleenkin aika jännittäviä.

Erityiseksi ilonaiheeksi minulle on noussut se täydellinen koiramaisuus, mitä piski kaikissa toimissaan osoittaa. Monelle tietysti saattaa herätä tässä kohtaa se kysymys, että mitäs sitä on oikein sitten alunperin odotettu, jos koiramaisuus on piirteenä jotenkin erityinen. Toiset taas tietävät tarkkaankin mitä tällä tarkoitan.

Kun ottaa rescue-koiran, ei oikein koskaan voi olla ainakaan etukäteen täysin varma siitä, miten traumatisoitunut tai kovia kokenut yksilö lopulta on kyseessä. Ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet, ehkä pitempäänkin, koira saattaa kyyristellä nurkasssa, jännittää kaikkea, saada kauhukohtauksen syystä, joka jää ihmiselle täysin käsittämättömäksi, tai vain olla muuten liian jännittynyt osatakseen varsinaisesti nauttia siitä, että on koira.

Tai sitten koira voi osoittautua alkujännityksen jälkeen ihan tavalliseksi koiraksi. Koiraksi, joka ei aina tule luokse kun kustutaan, istuu käskettäessä, jos ei satu olemaan parempaakaan tekemistä. Koiraksi, joka hyppii vasten kun ei pitäisi, varastaa ruokaa pöydältä ja uskaltaa olla tottelematta, uskaltaa olla ihmisen mielestä tuhma. Aina välillä.

Sellainen joka riehuu, jonka kuulo on valikoiva, joka uskaltaa kiellonkin jälkeen vielä kokeilla, että jos kuitenkin. Sellainen, jota toiset sanovat rakiksi. Sellaista minä sanon ihan vain koiraksi.

Koiran elämää on saada olla ensisijaisesti koira, toissijaisesti olla jonkun ihmisen oma ja kolmanneksi, no, se varmaan riippuu koirasta. Ruoka ja uni ja leikki, ne ovat kaikki osa koirana olemista, samoin kuin muu lajinomainen käyttäytyminen. Sellaista on myös side ihmiseen, oli se oma ihminen sitten koira-asioissa miten kokematon tai asiantuntija hyvänsä.

Joskus tuntuu siltä, että monen mielestä koiran ensisijainen tehtävä on olla hyödyksi ihmiselle, tai totella.  Ja että koiran älykkyys mitataan sillä, miten hyvä se näissä kahdessa asiassa on. Se on vähän surullista ja enemmän kuin vähän epäoikeudenmukaista.

Cuba ei ehkä kulje hihnassa lapa minun polvessani kiinni pää kalleellaan, eikä se istu kuin ehkä toisella tai kolmannella kehotuksella, ja myönnetään, on se välillä vienyt kinkutkin leivältä. Näitä kaikkia kyllä työstämme, mutta toivon, että joku iskee minua nuijalla päähän, jos siitä edes meinaa tulla Cuban elämän päätarkoitus. Tai minun. Pelisäännöt ja rajat ovat rakkautta, mutta niin on myös sallia koiralle se, että aina ei vain mene niin kuin Strömsössä. Ja se on ok.

Minä voin kuitenkin ylpeänä sanoa, että koirani luottaa emäntäänsä niin paljon, ettei sen tarvitse täydessä juoksuvauhdissa edes itse jarruttaa, jos emännän jalat ovat sopivasti matkan varrella. Eikä sen tarvitse pelätä rangaistusta edes silloin, kun se on tuhmeloinut tai syönyt rottinkinojatuolin tai hajottanut uuden kännykän. Koirani uskaltaa kantaa emäntänsä kengän suoraan tämän silmien alle ja jäädä siihen sitä jäystämään. Pois sen aarre ehkä siltä otetaan, mutta ainahan voi hakea vastaavan tilalle.

Cuba on kaikesta huolimatta tai juuri sen vuoksi rohkea, utelias ja aina väsymättömän iloinen pieni koirakansalainen, joka ei ehkä ole tottelevaisin koira maan päällä, mutta onnellinen se ihan varmasti on.

Äitiä ikävä

Aloitettiin koiralapsen kanssa uusi harrastus: dobo. Järkeilin, että koska tämä yksilö ei kaipaa kiihdykettä niinkään paljon kuin viihdykettä ja mieluiten keskittymistä vaativaa toimintaa ennemmin kuin vauhtiorientointunutta, niin tämä laji voisi olla aika nappi. Niiden, joille dobo ei sano mitään, kannttaa vilkaista tänne.

Kyse on siis ennen kaikkea lihaksistoa ja kehonhallintaa kehittävä ja koirakon yhteistyötä tukeva laji, joka ei ole ihan kauhean vanha. Suomalaisen Camilla Peuran kehittämä, ihmisten jumppapalloilua etäisesti muistuttava treeni on kaikessa hauskuudessaan ja hullunkurisuudessaan mielestäni isolle koiran kohlolle ihan erinomainen. Kun jalkoja on enemmän kuin järkeä ja kehonhallinta vielä hivenen hakusessa, on kaikenlainen pieniä lihaksia aktivoiva treeni  enemmän kuin tarpeen, sekä koiralle että omistajalle.

Cuba ei ollut ensitreenin perusteella ihan yhtä vaikuttunut. Ensin odotetaan puoli tuntia toimistossa, että päästään  saliin, koska emäntä ei osannut katsoa kelloa ja tultiin liian aikaisin. Siinä ajassa ehtii hyvin vuoroin kiihtyä salista kuuluvista haukahduksista ja vuoroin tylsistyä puolikuoliaaksi tekemisen puutteesta. Sitten mennään saliin, jossa muita koiria saa vain hätäisesti ohimennen nuuhkaista, ja kuitenkin haistaa kaikkien yhteisen jännityksen ilmassa. Kun treeni alkaa, emäntä istuu jonkun omituisen kapistuksen päällä, joka pomppii, pyörii ja keinuu täysin arvaamattomasti - ja sitten siihen pitäisi koiran itse vielä koskea! Siinä kohtaa Cuba ilmaisi varsin selvästi, että nyt riittää. En ala, en ymmärrä mitä tämä on ja mitä multa odotetaan ja sitä paitsi mua väsyttää. 

Sen verran pääsimme hommassa etenemään, että Cuba tuumaustaukonsa jälkeen suostui nuuhkaisemaan palloa ja kiertämään sen ympäri, joskin aika epäluuloiselta se vaikutti koko ajan. Loppuverrytteilyihin se ei lähtenyt ollenkaan, vaan kävi tyynesti nukkumaan keskelle salin lattiaa. Tämä oli minun osaltani tässä. Mutta koska emäntä on päättänyt, että tämä on meidän uusi harrastus, niin harjoituksia jatketaan kotona tasapainotyynyllä ja dobopallolla heti kun ne on sinne hankittu. Olen ihan vakuuttunut, että rauhallinen, stressitön ympäristö ja sopiva vireystila takaavat treenistä hauskan koirallekin.

---
Dobo-treenit järjestetään Koiraparkki Touhun ja tirsan tiloissa Kampissa, jossa Cuba on käynyt päivähoidossa ja leikkimässä silloin tällöin. Olin aika iloisesti yllättynyt ja huojentunut, kun Cuban ensimmäinen parituntinen koiraparkissa ilman mammaa oli mennyt niin hyvin. Alkuun se itki perään, mutta oli sitten pian rauhoittunut ja ominut Koiraparkin omistajan Kaisan keinoemokseen. Kaisaa tervehditään joka kerta nähdessä mitä suurimmalla rakkaudella ja lämmöllä, ja hänellä on selvästi ihan erityinen asema Cuban sydämessä.

Niin kauan kuin minä olin poissa, oli siis mennyt hyvin. Mutta anna olla, jos menen esimerkiksi tunnin alkua odotellessa käymään vessassa niin, että Cuba jää oven toiselle puolelle - jo alkaa itkijäiset. Sama ilmiö tuli tässä todettua erään valokuvausprojektin yhteydessä. Cuban oli täysin mahdotonta ymmärtää, miksi sen pitäisi poseerata paikoillaan vieraan ihmisen vieressä, jos mammakin on lähettyvillä. Sillä oli kauhea hätä mun luokse, jos näki minusta vilauksenkin. Mitä lähempänä olin, sen pahempi. Eli mallia tuosta tuskin isona tulee, mikä nyt sinänsä ei ollut suunnitelmissakaan.

Cuba on muutenkin selvästi yhden ihmisen koira, ja samaa on havaittavissa ollut sen sisaruksissakin. Kaikki ihmiset ovat niiden mielestä noin yleensä ihan kivoja, ja heille ollaa hyvin ystävällisiä. Ja yksinolokin menee mukavasti, niin kauan kuin ollaan omassa kodissa. Mikä tahansa muutos tähän kuvioon sekoittaakin sitten pakan täydellisesti. Siitä esimerkkinä Cuban hepuli, kun serkkupoikani oli lähdössä viemään sitä lenkille minun jäädessä sisälle kyläpaikkaan. Koirapolo sai siis ihan paniikkikohtauksen, eikä sellaista kauhuissaan olevaaa koiraa tietyti mihinkään taluteta. Helpottuneena se sitten luikki mun jalkoihin, vaikka hetki sitten oli ollut niin rakastunut kyseiseen serkkupoikaan (tai no, aikamieshän se Matti jo on, ja poliisikin vielä). Selvästi siis Cuban mielestä muut ihmiset on ihan kivoja olemassa, mutta makupaloja ja rapsutuksia lukuunottamatta aika hyödyttömiä.

Ja mikäs siinä. Mielelläni olen hauvalleni koko maailma ja täysin korvaamaton. Hauvalle itselleen toki olisi ehkä helpompaa, että sen ei tarvitsisi panikoida kun katoan näköpiiristä kodin ulkopuolella. Sellainen on varmaan kotikoirille aina hieman surullista, kun omistaja lähtee, eikä oikein tiedä mihin se menee, mutta eivät kaikki siitä paniikkiin mene.

Me siis jatkamme tätäkin harjoitusta. Cuba menee välillä leikkimään päiväksi muiden koirien ja ihmisten kanssa kodin ulkopuolelle, ja oppii, että se on ihan ok. Että aina tullaan lopulta hakemaan. Ja että muut ihmiset ovat myös turvallisia ja luottamuksen arvoisia. Maailman rohkein koiravauva on tässäkin edennyt jo hurjasti, ja huolimatta jännittävistä ja välillä stressaavistakin kokemuksista se menee uusiin tilanteisiin aina reippaasti ja uteliaana, vaikka hieman pelottaisikin. Ja joka kokemus tuo lisää itsevarmuutta ja luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Teini, joka ei paisko ovia, mutta syö niitä

Koirani on nyt virallisesti teini. On se vaan mukavaa. Jos ei ole aina ennenkään sillä järki päätä pakottanut, niin nyt sitten vieläkin vähemmän. Teinissä tyhmyys tiivistyy.

Hihnakäyttäytymisessä alettiin jo ottaa varovaisia edistysaskeleita, mutta ne askeleet ovat kyllä nyt unohtuneet tehokkaasti. Kaikille vastaantuleville koirille, pyörille, juoksijoille, lastenvaunuille ja rollaattoreille rähistään, niitä kohti tehdään pelottavan näköisiä hyökkäyksiä ja niiden perään sännätään päättömästi. Tällaisessa varsin tiheästi asutussa lähiössä tuo tekee lenkeistä tosi rattoisia ja rentouttavia. Not. Siinä saa matkustajana hihnan perässä roikkuva omistaja osansa katseista kommenteista, koiralla ne tuntuvat menevän ohi korvien, kuten aika lailla kaikki mitä sille sanoo. Ellei kyse siis ole sanoista "mennään" ja "pissille" tai "ole hyvä". Ne se osaa edelleen varsin hyvin.

Lenkkeilystä on tullut sikälikin hauskaa, että koskaan ei omistajapoloinen etukäteen tiedä, mikä tienpätkä, polku tai kujanen on milloinkin muuttunut niin kertakaikkisen kammottavaksi, että sitä ei kertakaikkiaan voi kävellä. Jos suunnasta on erimielisyyttä, se ratkeaa yleensä sillä, että koira iskee pyllynsä maahan ja nelivedon pääälle. Sitten mennään tasan ei mihinkään. Tai korkeintaan puolipakolla koira väkisin raahaten jalkakäytävälle, jos istumapaikkana sattuu olemaan suojatie tai muu kohta keskellä autotietä.

Ja riehuminen - se se vasta kivaa on. Not. Koira on terve kun se leikkii, mutta teini jos se ei osaa lopettaa. Varsinkin, kun kyseinen leikkiminen sisältää huonekalujen järsimistä, kuopimista ja repimistä,  pöydälle nousemista, vaatteissa roikkumista, omistajan päälle kiipeämistä ja mitä näitä nyt on. Kädet ovat talouden ihmisjäsenellä täynnä naarmuja ja mustelmia, kun koira kokeilee niihin hampaitaan -  eikä se aina tyydy käsiin. On ollut erityisen mieleenpainuva kokemus herätä yövuoron jälkeisiltä unilta siihen, että koira, läpsäistyään ensin tassulla naamaani, kiipeä vatsan päälle, iskee tassut rintakehälle ja ottaa hampailla naamasta kiinni. Juu, ei se pure, mutta ei nyt silti mitenkään toivottavaa käytöstä ole.

Tässä kohtaa alettaisiin jo tietyissä piireissä puhua johtajuusongelmasta ja siitä, että koira tässä saa aivan liikaa pomottaa omistajaansa. Että raiveleista vain koiraa kiinni ja selälleen, kunnes lakkaa uhittelemasta. Ja tiukka linja ja jääkausi ja vaikka mitä. Tai koira piikille kun se kerran puree ihmisiä.

Itse olen kuitenkin edelleen vahvasti sitä mieltä, että vaikka koiran käytös saattaisi näillä neuvoilla muuttuakin, niin se ei ongelmaa ratkaisisi. Saisin pelkäävän, alistuvan koiran, joka sen lisäksi, että kärsii teinityhmyydestään itsekin, tulisi vielä siitä rangaistuksi. Hermot kyllä menevät, ihan joka päivä vähintään kerran. Myönnettäköön. Se näkyy esimerkiksi sillä, että omistaja tarttuu hihnaan iskee koiran valjaisiin ja lähtee sen kanssa läheiselle pellolle. Sitten vain koira irti ja ah - ihana vapaus. Koira juoksee rallia vartin verran, sitten kävellään vähän matkaa, juostaan taas rallia ja taas kävellään. Kotiin palaa umpiväsynyt piski, joka kellahtaa saman tien nukkumaan.

Omaa ja muiden mielikuvitusta saa myös käyttää hyväkseen, kun yrittää keksiä koiralle jotain muuta puuhaa kuin esimerkiksi sohvan kaivaminen. Kongi toimii aina. Green-ruokakuoppi myös ja koiran järsittäväksi ripustettu kalkkunan siipi. Ja temppujen - turhien ja tarpeellisten - treenaaminen, jos koiralla sattuu olemaan sellainen hetki, että se jaksaa keskittyä.

Vaikka ärsyttävähän tuo yleinen pöllöily usein on, niin ei sille voi oikein vihainenkaan olla. Kun koiran silmissä on se tuttu hullun teinin kiilto, niin silloin ei voi muuta kuin odottaa, että se menee ohi ja tilanne taas rauhoittuu. Tyhmän käytöksen palkitseminen huomiolla on useimmiten huono ajatus, mutta jos niskassa istuu 20 kg koiraa hiuksia, korvia tms. järsien tai sellainen hyppää kesken omistajan ruokailun syliin istumaan yrittäen samalla varastaa lautaselta kaiken minkä ehtii, niin vaikea sitä on olla huomioimatta. Kokeilkaa vaikka.

Jos nyt pitää positiivista tästä elämänvaiheesta keksiä -  sen lisäksi, ettei se ainakaan legendojen mukaan kestä ikuisesti - on se, että se on myös ihan suuremman luokan reality check. Teoria on teoriaa ja neuvot ovat neuvoja. Pitää vain yrittää kuunnella koiraa, keksiä sille järkevää puuhaa ja pitää pää kylmänä. Ja syödä ruokansa toistaiseksi jossain muualla kuin pöydän ääressä.

Rotua ja rotia

Johtuneeko Cuban luonnollisesti ylivertaisen kauniista ulkomuodosta vai mistä lie, ensimmäisenä usein kysytään, että "minkäs rotuinen tuo on?" Eikä siinä mitään, niinhän se keskustelu monesti koiraihmisten kesken avataan. Kauhukseni huomasin alkuun vastaavani jotain siihen suuntaan, että "tää on ihan sekarotuinen", tai mikä pahempaa "ei minkään rotuinen". Ja sitten pitikin ihmetellä, että mitä kauheaa siinä nyt muka on. Cuban taustalta löytyy mitä suuremmalla todennäköisyydellä useampi sukupolvi sekarotuisia, ja ei kai kukaan rotukoiraa lähde rescuepiireistä hakemaankaan - joten missä vika?

Ehkäpä olin vähän puolustuskannalla sen vuoksi, että kun kerroin ympäristölleni harkitsevani adoptoivani koiran Romaniasta, reaktiot olivat merkittäviltä osin vähintäänkin varautuneita. "Miksei rotukoiraa?" moni kysyi. No, olisi se voinut olla sellainenkin. Nyt jos lähtisin toista koiraa hankkimaan, kääntyisin suorilta rescue-vaihtoehtoon, koska koen sen itselleni oikeaksi ja muutenkin eettiseksi tavaksi ottaa koira. Silloin aluksi lähdin kuitenkin ajatuksesta, että minkäsrotuista koiraa sitä lähtisi ottamaan. Niin kai se monesti menee. Ja sitten kun on antanut rescue-ideologialle pikkusormensa, ei paluuta ole.

Ehkäpä odotan tuntemattomien olevan jotenkin tuomitsevia kuultuaan mistä koirani on kotoisin. Kukaan ei ole tähän mennessä ollut, ei edes eläinlääkärissä, missä sitä eniten pelkäsin. Ja miksi? Ei Cuban tarvitse hakea oikeutusta olemassaololleen yhtään enempää kuin muotovaliovanhemmista syntynyt rekisteröity labradorinnoutaja tai sakemanni. Yhtä vähän kellään näistä on ollut mahdollista vaikuttaa syntymiseensä. Ne mahdollisuudet ovat ihmisten käsissä.

Siksi tuntuu erityisen epäreilulta, kun rotujärjestöjen ja jopa Kennelliiton taholta niputetaan kaikki rekisterin ulkopuoliset koirat pentutehtailun tuotoksiksi tai kukkahattutätien temmellysmaaksi. Sen sijaan, että keskitytään tuottamaan  lisää jo valmiiksi sairaiden rotujen edustajia maailmaan, jossa kodittomia lemmikkieläimiä ja muuten vain huonosti kohdeltuja syntyy lisää koko ajan, voisi ongelmaan pyrkiä puuttumaan toisesta päästä, rotuun tai roduttomuuteen katsomatta. Siihen tulisi mielestäni myös Suomen Kennelliiton pyrkiä, sen sijaan että se hysteerisesti keskittyy suojelemaan rekisteröityjen rotujensa "puhtautta". Semminkin, kun puhtaus tässä yhteydessä tuntuu usein johtavan perinnöllisten sairauksien ja rakennevikojen prevalenssin kasvuun.

Tapasin tässä taannoin Helsingin keskustassa koiran kanssa kävellessäni naisen, jolla oli mukanaan kaksi pientä lasta. He pysähtyivät juttelemaan ja ihastelemaan Cubaa ja sen alkuperä tuli puheeksi. "Ai sekarotuinen - no sekarotuiset onkin fiksumpia", hän totesi, ja nyökkäsi päällään maitokahvin väristen ja tummilla kiharapilvillä siunattujen lastensa suuntaan. Hän ei selvästi vitsaillut, ja minäkään en saanut siinä häkellyksestä suustani mitään poliittisesti korrektia. Nyökkäsin vain, kun en voinut toista mieltäkään olla.