Remmiräyhääjän tunnustukset, osa 1.

Mama Chanel, eli Coco, saapui Suomeen aika tarkkaan kuukausi sitten. Siis yksi kuukausi. Neljä viikkoa. Se on ihan mielettömän lyhyt aika ihan missä tahansa mittakaavassa.

Cocon ensimmäiset poseeraukset Suomen maankamaralla.

Ihan piti tuo itsestäänselvyys tuoda esiin, kun tuntuu allekirjoittaneelta itseltään välillä unohtuvan -vaikka sitähän me Kulkureissakin uusille omistajille aina painotamme: antakaa aikaa!
Syynä tämän unohtumiseen saattaa olla ihan vain se, että Coco on ehkä tervepäisin entinen katu-, sittemmin tarhakoira, jonka olen tavannut. Coco asteli lentokentällä ulos boksistaan sen näköisenä, kuin olisi juuri herännyt kauneusuniltaan: tukka vähän sekaisin, silmissä hieman yllättynyt ilme, mutta muuten oma ihana itsensä. Pusuja se jakeli heti kaikille sopivalla korkeudella oleville, häntääkin kainosti heilautti.

Meistä kolmesta - siis minusta, Cubasta ja Cocosta - tuo viimeisimmäksi tullut tuntuu sopeutuneen kaikista nopeimmin. Cuba ei oikein vieläkään meinaa ymmärtää, että osa leluista ja ruuista ja ennen kaikkea luista kuuluu nyt tuolle toiselle - ja  tuo toinen vieläpä antaa ymmärtää painokkaalla äänensävyllä, että painu hiiteen, nämä ovat minun. Itse hykertelen taustalla hieroen käsiäni yhteen tyytyväisenä: oppiipahan teinikin nyt elämään koiriksi. Se on välillä vähän liiankin tuttavallinen lajitovereittensa keskuudessa, eikä aina älyä ottaa vihjeestä vaaria ja antaa tilaa.

Romanialaista koirapainia.

Sitten siihen, miksi olisi minunkin hyvä muistaa, että Cocon kotiutuminen on vasta ihan alkuvaiheessa: ne ulkoilut. Ensimmäiset yhteislenkkiyritykset menivät niin läskiksi kuin voi mennä. Elin todeksi kaikki kauhuskenaariot, joita olin eniten pelännyt: koirat kävivät heti kättelyssä toistensa kurkkuun kiinni, ja kun sain ne erotettua, Cuba säikäytti sähellyksellään hihnaan vielä tottumattoman mammansa niin perinpohjaisesti, että se - Coco siis - pääsi ihan liian helposti luikahtamaan valjaistaan ulos ja vapauteen. Onneksi se on niin lössykkä ja kiltti, että se pysyi lähettyvillä häntä heiluen ja naama virneessä sillä aikaa kun sidoin sen riekkuvan jälkikasvun kiinni sopivasti hollille parkkeerattuun pakettiautoon. Sitten vain karkulainen kainaloon, pikajuoksua kotiin, työnnä koiruus tuulikaappiin, ovi visusti kiinni ja hakemaan sillä aikaa kovaäänisen remmakan nostanutta Cubaa väliaikaisesta parkistaan.

Tämän episodin jälkeen lenkkeilimme jonkin aikaa koira kerrallaan.

Yhteislenkkeily on alkanut onnistua sikäli, että tytöt ovat sopeutuneet kulkemaan rinnakkain, ja muutamaa jokakertaista painiyritystä lukuunottamatta sipsuttavat pääasiassa ihan nätisti. Paitsi silloin kun tulee toinen koirakko vastaan. Silloin on piru irti. Coco on ottanut tavakseen tervehtiä kaikkea liikkuvaa, seisovaa ja istuvaa terävällä pystykorvahaukulla, ja Cuba, joka kenties ei muuten ehkä olisi moineenkaan, tulee tilanteessa ihan hulluksi. Siinä sitten seison tienposkessa kuin öö Aapisen laidassa, sotkussa hihnoineni ja koirat riehuen kuin heikkopäiset. Nameista eivät kumpikaan tilanteessa piittaa pätkän vertaa ja ihan keskenäni saan hokea "sivu" ja "anna olla" ja mitä nyt milloinkin mieleen tulee. Kukaan ei kuule saati välitä.

Ohiajava pyöräilijä, joka sai tässä taannoin osakseen kuvatunlaisen tervehdyksen otti asiakseen huomauttaa, että "vielä on työstämistä, muista ennakointi!". No, eipä hän väärässä ollut. Taidamme siis harjoitella hihnakävelyä vielä tovin koira kerrallaan.

Masentavinta tilanteessa on tietysti se, että isoin ongelma on jälleen kerran siellä remmien toisessa päässä. Minulla on taipumus asettaa hirveät odotukset sekä itselleni että koirille, mikä tarkoittaa sitä, että ne pienet onnistumiset - riehumatta ohitettu pyöräilijä tai vain parilla haukahduksella tervehditty vastaantuleva koirakko - meinaavat jäädä huomaamatta. Ja kun menee epärealistisilla odotuksilla, tulee myös lukeneeksi huonosti koiriaan. Ei huomaa, että Cubaa jännittävät autotie ja ohiajavat autot ihan hurjasti, vaikka se yrittää pitää pään kylmänä, tai että koko hihnakävelyasia on Cocolle vielä vähän ällistyttävä kokemus, ja että se on vieläkin toisinaan vähän kuin yllättynyt siitä, että roikun siellä hihnan toisessa päässä. Ja jää huomaamatta se, että Coco suhtautuu kaikkeen uuteen häntä heiluen, optimistisesti, kuin ei olisi koskaan joutunut kenenkään hylkäämäksi tai synnyttämään kahdeksaa pentua keskelle talvikylmää peltoa. Ja se, että Cuba on niin innoissaan kävelylenkeistä, että välillä sen on ihan pakko hypätä minua vasten ja heittää pusulla.

Pahin remmiräyhääjä olen siis minä. Eihän sitä kiva ole myöntää, mutta totuus se on. Vaikka ei naama punaisena piskeilleen kiljuisikaan, niin kyllä ne huomaavat, jos omistaja kulkee naama rutussa, hartiat korvissa ja savu korvista nousten, ajatuskuplassa painokelvottomia.

Mikä onkaan sitten ihanampaa, kuin kiukuspäissään kotiutua riehumiseksi menneeltä lenkiltä, syöttää koirat ja painua nukkuamaan - ja viereen kömpii ensin Coco, jonka pitää päästä ihan kainaloon, ja jalkopäähän hyppää Cuba, jonka on saatava maata minun jalkojeni päällä koko yö. Siinä ne sitten tuhisevat, ja ovat jo unohtaneet kärsimättömän ja pahantuulisen omistajansa kiukuttelut päivän aikana. Joka päivä saa aloittaa alusta -  ihan kirjaimellisesti, koska vähintään toinen, ellei molemmat, on yön aikana unohtanut, mitä edellisenä päivänä on harjoiteltu.