Koirani on nyt virallisesti teini. On se vaan mukavaa. Jos ei ole aina ennenkään sillä järki päätä pakottanut, niin nyt sitten vieläkin vähemmän. Teinissä tyhmyys tiivistyy.
Hihnakäyttäytymisessä alettiin jo ottaa varovaisia edistysaskeleita, mutta ne askeleet ovat kyllä nyt unohtuneet tehokkaasti. Kaikille vastaantuleville koirille, pyörille, juoksijoille, lastenvaunuille ja rollaattoreille rähistään, niitä kohti tehdään pelottavan näköisiä hyökkäyksiä ja niiden perään sännätään päättömästi. Tällaisessa varsin tiheästi asutussa lähiössä tuo tekee lenkeistä tosi rattoisia ja rentouttavia. Not. Siinä saa matkustajana hihnan perässä roikkuva omistaja osansa katseista kommenteista, koiralla ne tuntuvat menevän ohi korvien, kuten aika lailla kaikki mitä sille sanoo. Ellei kyse siis ole sanoista "mennään" ja "pissille" tai "ole hyvä". Ne se osaa edelleen varsin hyvin.
Lenkkeilystä on tullut sikälikin hauskaa, että koskaan ei omistajapoloinen etukäteen tiedä, mikä tienpätkä, polku tai kujanen on milloinkin muuttunut niin kertakaikkisen kammottavaksi, että sitä ei kertakaikkiaan voi kävellä. Jos suunnasta on erimielisyyttä, se ratkeaa yleensä sillä, että koira iskee pyllynsä maahan ja nelivedon pääälle. Sitten mennään tasan ei mihinkään. Tai korkeintaan puolipakolla koira väkisin raahaten jalkakäytävälle, jos istumapaikkana sattuu olemaan suojatie tai muu kohta keskellä autotietä.
Ja riehuminen - se se vasta kivaa on. Not. Koira on terve kun se leikkii, mutta teini jos se ei osaa lopettaa. Varsinkin, kun kyseinen leikkiminen sisältää huonekalujen järsimistä, kuopimista ja repimistä, pöydälle nousemista, vaatteissa roikkumista, omistajan päälle kiipeämistä ja mitä näitä nyt on. Kädet ovat talouden ihmisjäsenellä täynnä naarmuja ja mustelmia, kun koira kokeilee niihin hampaitaan - eikä se aina tyydy käsiin. On ollut erityisen mieleenpainuva kokemus herätä yövuoron jälkeisiltä unilta siihen, että koira, läpsäistyään ensin tassulla naamaani, kiipeä vatsan päälle, iskee tassut rintakehälle ja ottaa hampailla naamasta kiinni. Juu, ei se pure, mutta ei nyt silti mitenkään toivottavaa käytöstä ole.
Tässä kohtaa alettaisiin jo tietyissä piireissä puhua johtajuusongelmasta ja siitä, että koira tässä saa aivan liikaa pomottaa omistajaansa. Että raiveleista vain koiraa kiinni ja selälleen, kunnes lakkaa uhittelemasta. Ja tiukka linja ja jääkausi ja vaikka mitä. Tai koira piikille kun se kerran puree ihmisiä.
Itse olen kuitenkin edelleen vahvasti sitä mieltä, että vaikka koiran käytös saattaisi näillä neuvoilla muuttuakin, niin se ei ongelmaa ratkaisisi. Saisin pelkäävän, alistuvan koiran, joka sen lisäksi, että kärsii teinityhmyydestään itsekin, tulisi vielä siitä rangaistuksi. Hermot kyllä menevät, ihan joka päivä vähintään kerran. Myönnettäköön. Se näkyy esimerkiksi sillä, että omistaja tarttuu hihnaan iskee koiran valjaisiin ja lähtee sen kanssa läheiselle pellolle. Sitten vain koira irti ja ah - ihana vapaus. Koira juoksee rallia vartin verran, sitten kävellään vähän matkaa, juostaan taas rallia ja taas kävellään. Kotiin palaa umpiväsynyt piski, joka kellahtaa saman tien nukkumaan.
Omaa ja muiden mielikuvitusta saa myös käyttää hyväkseen, kun yrittää keksiä koiralle jotain muuta puuhaa kuin esimerkiksi sohvan kaivaminen. Kongi toimii aina. Green-ruokakuoppi myös ja koiran järsittäväksi ripustettu kalkkunan siipi. Ja temppujen - turhien ja tarpeellisten - treenaaminen, jos koiralla sattuu olemaan sellainen hetki, että se jaksaa keskittyä.
Vaikka ärsyttävähän tuo yleinen pöllöily usein on, niin ei sille voi oikein vihainenkaan olla. Kun koiran silmissä on se tuttu hullun teinin kiilto, niin silloin ei voi muuta kuin odottaa, että se menee ohi ja tilanne taas rauhoittuu. Tyhmän käytöksen palkitseminen huomiolla on useimmiten huono ajatus, mutta jos niskassa istuu 20 kg koiraa hiuksia, korvia tms. järsien tai sellainen hyppää kesken omistajan ruokailun syliin istumaan yrittäen samalla varastaa lautaselta kaiken minkä ehtii, niin vaikea sitä on olla huomioimatta. Kokeilkaa vaikka.
Jos nyt pitää positiivista tästä elämänvaiheesta keksiä - sen lisäksi, ettei se ainakaan legendojen mukaan kestä ikuisesti - on se, että se on myös ihan suuremman luokan reality check. Teoria on teoriaa ja neuvot ovat neuvoja. Pitää vain yrittää kuunnella koiraa, keksiä sille järkevää puuhaa ja pitää pää kylmänä. Ja syödä ruokansa toistaiseksi jossain muualla kuin pöydän ääressä.
Hihnakäyttäytymisessä alettiin jo ottaa varovaisia edistysaskeleita, mutta ne askeleet ovat kyllä nyt unohtuneet tehokkaasti. Kaikille vastaantuleville koirille, pyörille, juoksijoille, lastenvaunuille ja rollaattoreille rähistään, niitä kohti tehdään pelottavan näköisiä hyökkäyksiä ja niiden perään sännätään päättömästi. Tällaisessa varsin tiheästi asutussa lähiössä tuo tekee lenkeistä tosi rattoisia ja rentouttavia. Not. Siinä saa matkustajana hihnan perässä roikkuva omistaja osansa katseista kommenteista, koiralla ne tuntuvat menevän ohi korvien, kuten aika lailla kaikki mitä sille sanoo. Ellei kyse siis ole sanoista "mennään" ja "pissille" tai "ole hyvä". Ne se osaa edelleen varsin hyvin.
Lenkkeilystä on tullut sikälikin hauskaa, että koskaan ei omistajapoloinen etukäteen tiedä, mikä tienpätkä, polku tai kujanen on milloinkin muuttunut niin kertakaikkisen kammottavaksi, että sitä ei kertakaikkiaan voi kävellä. Jos suunnasta on erimielisyyttä, se ratkeaa yleensä sillä, että koira iskee pyllynsä maahan ja nelivedon pääälle. Sitten mennään tasan ei mihinkään. Tai korkeintaan puolipakolla koira väkisin raahaten jalkakäytävälle, jos istumapaikkana sattuu olemaan suojatie tai muu kohta keskellä autotietä.
Ja riehuminen - se se vasta kivaa on. Not. Koira on terve kun se leikkii, mutta teini jos se ei osaa lopettaa. Varsinkin, kun kyseinen leikkiminen sisältää huonekalujen järsimistä, kuopimista ja repimistä, pöydälle nousemista, vaatteissa roikkumista, omistajan päälle kiipeämistä ja mitä näitä nyt on. Kädet ovat talouden ihmisjäsenellä täynnä naarmuja ja mustelmia, kun koira kokeilee niihin hampaitaan - eikä se aina tyydy käsiin. On ollut erityisen mieleenpainuva kokemus herätä yövuoron jälkeisiltä unilta siihen, että koira, läpsäistyään ensin tassulla naamaani, kiipeä vatsan päälle, iskee tassut rintakehälle ja ottaa hampailla naamasta kiinni. Juu, ei se pure, mutta ei nyt silti mitenkään toivottavaa käytöstä ole.
Tässä kohtaa alettaisiin jo tietyissä piireissä puhua johtajuusongelmasta ja siitä, että koira tässä saa aivan liikaa pomottaa omistajaansa. Että raiveleista vain koiraa kiinni ja selälleen, kunnes lakkaa uhittelemasta. Ja tiukka linja ja jääkausi ja vaikka mitä. Tai koira piikille kun se kerran puree ihmisiä.
Itse olen kuitenkin edelleen vahvasti sitä mieltä, että vaikka koiran käytös saattaisi näillä neuvoilla muuttuakin, niin se ei ongelmaa ratkaisisi. Saisin pelkäävän, alistuvan koiran, joka sen lisäksi, että kärsii teinityhmyydestään itsekin, tulisi vielä siitä rangaistuksi. Hermot kyllä menevät, ihan joka päivä vähintään kerran. Myönnettäköön. Se näkyy esimerkiksi sillä, että omistaja tarttuu hihnaan iskee koiran valjaisiin ja lähtee sen kanssa läheiselle pellolle. Sitten vain koira irti ja ah - ihana vapaus. Koira juoksee rallia vartin verran, sitten kävellään vähän matkaa, juostaan taas rallia ja taas kävellään. Kotiin palaa umpiväsynyt piski, joka kellahtaa saman tien nukkumaan.
Omaa ja muiden mielikuvitusta saa myös käyttää hyväkseen, kun yrittää keksiä koiralle jotain muuta puuhaa kuin esimerkiksi sohvan kaivaminen. Kongi toimii aina. Green-ruokakuoppi myös ja koiran järsittäväksi ripustettu kalkkunan siipi. Ja temppujen - turhien ja tarpeellisten - treenaaminen, jos koiralla sattuu olemaan sellainen hetki, että se jaksaa keskittyä.
Vaikka ärsyttävähän tuo yleinen pöllöily usein on, niin ei sille voi oikein vihainenkaan olla. Kun koiran silmissä on se tuttu hullun teinin kiilto, niin silloin ei voi muuta kuin odottaa, että se menee ohi ja tilanne taas rauhoittuu. Tyhmän käytöksen palkitseminen huomiolla on useimmiten huono ajatus, mutta jos niskassa istuu 20 kg koiraa hiuksia, korvia tms. järsien tai sellainen hyppää kesken omistajan ruokailun syliin istumaan yrittäen samalla varastaa lautaselta kaiken minkä ehtii, niin vaikea sitä on olla huomioimatta. Kokeilkaa vaikka.
Jos nyt pitää positiivista tästä elämänvaiheesta keksiä - sen lisäksi, ettei se ainakaan legendojen mukaan kestä ikuisesti - on se, että se on myös ihan suuremman luokan reality check. Teoria on teoriaa ja neuvot ovat neuvoja. Pitää vain yrittää kuunnella koiraa, keksiä sille järkevää puuhaa ja pitää pää kylmänä. Ja syödä ruokansa toistaiseksi jossain muualla kuin pöydän ääressä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti