Eletään koiriksi

Aikaa on taas hujahtanut. Taakse on jäänyt elämä pentukoiran kanssa - ainakin noin periaatteessa. Cuba edelleenkin juoksee, leikkii ja tuhmeloi kuten pikkupennut, mutta hieman on touhuun tullut järkeäkin mukaan. Se on ystävällinen kaikille koirille, jopa silloin, kun toista ei mokoman ipanan ystävyys voisi vähempää kiinnostaa. Se tykkää ihmisistä hirmuisesti, joskin miehet ja lapset ovat sen mielestä edelleenkin aika jännittäviä.

Erityiseksi ilonaiheeksi minulle on noussut se täydellinen koiramaisuus, mitä piski kaikissa toimissaan osoittaa. Monelle tietysti saattaa herätä tässä kohtaa se kysymys, että mitäs sitä on oikein sitten alunperin odotettu, jos koiramaisuus on piirteenä jotenkin erityinen. Toiset taas tietävät tarkkaankin mitä tällä tarkoitan.

Kun ottaa rescue-koiran, ei oikein koskaan voi olla ainakaan etukäteen täysin varma siitä, miten traumatisoitunut tai kovia kokenut yksilö lopulta on kyseessä. Ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet, ehkä pitempäänkin, koira saattaa kyyristellä nurkasssa, jännittää kaikkea, saada kauhukohtauksen syystä, joka jää ihmiselle täysin käsittämättömäksi, tai vain olla muuten liian jännittynyt osatakseen varsinaisesti nauttia siitä, että on koira.

Tai sitten koira voi osoittautua alkujännityksen jälkeen ihan tavalliseksi koiraksi. Koiraksi, joka ei aina tule luokse kun kustutaan, istuu käskettäessä, jos ei satu olemaan parempaakaan tekemistä. Koiraksi, joka hyppii vasten kun ei pitäisi, varastaa ruokaa pöydältä ja uskaltaa olla tottelematta, uskaltaa olla ihmisen mielestä tuhma. Aina välillä.

Sellainen joka riehuu, jonka kuulo on valikoiva, joka uskaltaa kiellonkin jälkeen vielä kokeilla, että jos kuitenkin. Sellainen, jota toiset sanovat rakiksi. Sellaista minä sanon ihan vain koiraksi.

Koiran elämää on saada olla ensisijaisesti koira, toissijaisesti olla jonkun ihmisen oma ja kolmanneksi, no, se varmaan riippuu koirasta. Ruoka ja uni ja leikki, ne ovat kaikki osa koirana olemista, samoin kuin muu lajinomainen käyttäytyminen. Sellaista on myös side ihmiseen, oli se oma ihminen sitten koira-asioissa miten kokematon tai asiantuntija hyvänsä.

Joskus tuntuu siltä, että monen mielestä koiran ensisijainen tehtävä on olla hyödyksi ihmiselle, tai totella.  Ja että koiran älykkyys mitataan sillä, miten hyvä se näissä kahdessa asiassa on. Se on vähän surullista ja enemmän kuin vähän epäoikeudenmukaista.

Cuba ei ehkä kulje hihnassa lapa minun polvessani kiinni pää kalleellaan, eikä se istu kuin ehkä toisella tai kolmannella kehotuksella, ja myönnetään, on se välillä vienyt kinkutkin leivältä. Näitä kaikkia kyllä työstämme, mutta toivon, että joku iskee minua nuijalla päähän, jos siitä edes meinaa tulla Cuban elämän päätarkoitus. Tai minun. Pelisäännöt ja rajat ovat rakkautta, mutta niin on myös sallia koiralle se, että aina ei vain mene niin kuin Strömsössä. Ja se on ok.

Minä voin kuitenkin ylpeänä sanoa, että koirani luottaa emäntäänsä niin paljon, ettei sen tarvitse täydessä juoksuvauhdissa edes itse jarruttaa, jos emännän jalat ovat sopivasti matkan varrella. Eikä sen tarvitse pelätä rangaistusta edes silloin, kun se on tuhmeloinut tai syönyt rottinkinojatuolin tai hajottanut uuden kännykän. Koirani uskaltaa kantaa emäntänsä kengän suoraan tämän silmien alle ja jäädä siihen sitä jäystämään. Pois sen aarre ehkä siltä otetaan, mutta ainahan voi hakea vastaavan tilalle.

Cuba on kaikesta huolimatta tai juuri sen vuoksi rohkea, utelias ja aina väsymättömän iloinen pieni koirakansalainen, joka ei ehkä ole tottelevaisin koira maan päällä, mutta onnellinen se ihan varmasti on.