Johtuneeko Cuban luonnollisesti ylivertaisen kauniista ulkomuodosta vai mistä lie, ensimmäisenä usein kysytään, että "minkäs rotuinen tuo on?" Eikä siinä mitään, niinhän se keskustelu monesti koiraihmisten kesken avataan. Kauhukseni huomasin alkuun vastaavani jotain siihen suuntaan, että "tää on ihan sekarotuinen", tai mikä pahempaa "ei minkään rotuinen". Ja sitten pitikin ihmetellä, että mitä kauheaa siinä nyt muka on. Cuban taustalta löytyy mitä suuremmalla todennäköisyydellä useampi sukupolvi sekarotuisia, ja ei kai kukaan rotukoiraa lähde rescuepiireistä hakemaankaan - joten missä vika?
Ehkäpä olin vähän puolustuskannalla sen vuoksi, että kun kerroin ympäristölleni harkitsevani adoptoivani koiran Romaniasta, reaktiot olivat merkittäviltä osin vähintäänkin varautuneita. "Miksei rotukoiraa?" moni kysyi. No, olisi se voinut olla sellainenkin. Nyt jos lähtisin toista koiraa hankkimaan, kääntyisin suorilta rescue-vaihtoehtoon, koska koen sen itselleni oikeaksi ja muutenkin eettiseksi tavaksi ottaa koira. Silloin aluksi lähdin kuitenkin ajatuksesta, että minkäsrotuista koiraa sitä lähtisi ottamaan. Niin kai se monesti menee. Ja sitten kun on antanut rescue-ideologialle pikkusormensa, ei paluuta ole.
Ehkäpä odotan tuntemattomien olevan jotenkin tuomitsevia kuultuaan mistä koirani on kotoisin. Kukaan ei ole tähän mennessä ollut, ei edes eläinlääkärissä, missä sitä eniten pelkäsin. Ja miksi? Ei Cuban tarvitse hakea oikeutusta olemassaololleen yhtään enempää kuin muotovaliovanhemmista syntynyt rekisteröity labradorinnoutaja tai sakemanni. Yhtä vähän kellään näistä on ollut mahdollista vaikuttaa syntymiseensä. Ne mahdollisuudet ovat ihmisten käsissä.
Siksi tuntuu erityisen epäreilulta, kun rotujärjestöjen ja jopa Kennelliiton taholta niputetaan kaikki rekisterin ulkopuoliset koirat pentutehtailun tuotoksiksi tai kukkahattutätien temmellysmaaksi. Sen sijaan, että keskitytään tuottamaan lisää jo valmiiksi sairaiden rotujen edustajia maailmaan, jossa kodittomia lemmikkieläimiä ja muuten vain huonosti kohdeltuja syntyy lisää koko ajan, voisi ongelmaan pyrkiä puuttumaan toisesta päästä, rotuun tai roduttomuuteen katsomatta. Siihen tulisi mielestäni myös Suomen Kennelliiton pyrkiä, sen sijaan että se hysteerisesti keskittyy suojelemaan rekisteröityjen rotujensa "puhtautta". Semminkin, kun puhtaus tässä yhteydessä tuntuu usein johtavan perinnöllisten sairauksien ja rakennevikojen prevalenssin kasvuun.
Tapasin tässä taannoin Helsingin keskustassa koiran kanssa kävellessäni naisen, jolla oli mukanaan kaksi pientä lasta. He pysähtyivät juttelemaan ja ihastelemaan Cubaa ja sen alkuperä tuli puheeksi. "Ai sekarotuinen - no sekarotuiset onkin fiksumpia", hän totesi, ja nyökkäsi päällään maitokahvin väristen ja tummilla kiharapilvillä siunattujen lastensa suuntaan. Hän ei selvästi vitsaillut, ja minäkään en saanut siinä häkellyksestä suustani mitään poliittisesti korrektia. Nyökkäsin vain, kun en voinut toista mieltäkään olla.
Ehkäpä olin vähän puolustuskannalla sen vuoksi, että kun kerroin ympäristölleni harkitsevani adoptoivani koiran Romaniasta, reaktiot olivat merkittäviltä osin vähintäänkin varautuneita. "Miksei rotukoiraa?" moni kysyi. No, olisi se voinut olla sellainenkin. Nyt jos lähtisin toista koiraa hankkimaan, kääntyisin suorilta rescue-vaihtoehtoon, koska koen sen itselleni oikeaksi ja muutenkin eettiseksi tavaksi ottaa koira. Silloin aluksi lähdin kuitenkin ajatuksesta, että minkäsrotuista koiraa sitä lähtisi ottamaan. Niin kai se monesti menee. Ja sitten kun on antanut rescue-ideologialle pikkusormensa, ei paluuta ole.
Ehkäpä odotan tuntemattomien olevan jotenkin tuomitsevia kuultuaan mistä koirani on kotoisin. Kukaan ei ole tähän mennessä ollut, ei edes eläinlääkärissä, missä sitä eniten pelkäsin. Ja miksi? Ei Cuban tarvitse hakea oikeutusta olemassaololleen yhtään enempää kuin muotovaliovanhemmista syntynyt rekisteröity labradorinnoutaja tai sakemanni. Yhtä vähän kellään näistä on ollut mahdollista vaikuttaa syntymiseensä. Ne mahdollisuudet ovat ihmisten käsissä.
Siksi tuntuu erityisen epäreilulta, kun rotujärjestöjen ja jopa Kennelliiton taholta niputetaan kaikki rekisterin ulkopuoliset koirat pentutehtailun tuotoksiksi tai kukkahattutätien temmellysmaaksi. Sen sijaan, että keskitytään tuottamaan lisää jo valmiiksi sairaiden rotujen edustajia maailmaan, jossa kodittomia lemmikkieläimiä ja muuten vain huonosti kohdeltuja syntyy lisää koko ajan, voisi ongelmaan pyrkiä puuttumaan toisesta päästä, rotuun tai roduttomuuteen katsomatta. Siihen tulisi mielestäni myös Suomen Kennelliiton pyrkiä, sen sijaan että se hysteerisesti keskittyy suojelemaan rekisteröityjen rotujensa "puhtautta". Semminkin, kun puhtaus tässä yhteydessä tuntuu usein johtavan perinnöllisten sairauksien ja rakennevikojen prevalenssin kasvuun.
Tapasin tässä taannoin Helsingin keskustassa koiran kanssa kävellessäni naisen, jolla oli mukanaan kaksi pientä lasta. He pysähtyivät juttelemaan ja ihastelemaan Cubaa ja sen alkuperä tuli puheeksi. "Ai sekarotuinen - no sekarotuiset onkin fiksumpia", hän totesi, ja nyökkäsi päällään maitokahvin väristen ja tummilla kiharapilvillä siunattujen lastensa suuntaan. Hän ei selvästi vitsaillut, ja minäkään en saanut siinä häkellyksestä suustani mitään poliittisesti korrektia. Nyökkäsin vain, kun en voinut toista mieltäkään olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti