Äitiä ikävä

Aloitettiin koiralapsen kanssa uusi harrastus: dobo. Järkeilin, että koska tämä yksilö ei kaipaa kiihdykettä niinkään paljon kuin viihdykettä ja mieluiten keskittymistä vaativaa toimintaa ennemmin kuin vauhtiorientointunutta, niin tämä laji voisi olla aika nappi. Niiden, joille dobo ei sano mitään, kannttaa vilkaista tänne.

Kyse on siis ennen kaikkea lihaksistoa ja kehonhallintaa kehittävä ja koirakon yhteistyötä tukeva laji, joka ei ole ihan kauhean vanha. Suomalaisen Camilla Peuran kehittämä, ihmisten jumppapalloilua etäisesti muistuttava treeni on kaikessa hauskuudessaan ja hullunkurisuudessaan mielestäni isolle koiran kohlolle ihan erinomainen. Kun jalkoja on enemmän kuin järkeä ja kehonhallinta vielä hivenen hakusessa, on kaikenlainen pieniä lihaksia aktivoiva treeni  enemmän kuin tarpeen, sekä koiralle että omistajalle.

Cuba ei ollut ensitreenin perusteella ihan yhtä vaikuttunut. Ensin odotetaan puoli tuntia toimistossa, että päästään  saliin, koska emäntä ei osannut katsoa kelloa ja tultiin liian aikaisin. Siinä ajassa ehtii hyvin vuoroin kiihtyä salista kuuluvista haukahduksista ja vuoroin tylsistyä puolikuoliaaksi tekemisen puutteesta. Sitten mennään saliin, jossa muita koiria saa vain hätäisesti ohimennen nuuhkaista, ja kuitenkin haistaa kaikkien yhteisen jännityksen ilmassa. Kun treeni alkaa, emäntä istuu jonkun omituisen kapistuksen päällä, joka pomppii, pyörii ja keinuu täysin arvaamattomasti - ja sitten siihen pitäisi koiran itse vielä koskea! Siinä kohtaa Cuba ilmaisi varsin selvästi, että nyt riittää. En ala, en ymmärrä mitä tämä on ja mitä multa odotetaan ja sitä paitsi mua väsyttää. 

Sen verran pääsimme hommassa etenemään, että Cuba tuumaustaukonsa jälkeen suostui nuuhkaisemaan palloa ja kiertämään sen ympäri, joskin aika epäluuloiselta se vaikutti koko ajan. Loppuverrytteilyihin se ei lähtenyt ollenkaan, vaan kävi tyynesti nukkumaan keskelle salin lattiaa. Tämä oli minun osaltani tässä. Mutta koska emäntä on päättänyt, että tämä on meidän uusi harrastus, niin harjoituksia jatketaan kotona tasapainotyynyllä ja dobopallolla heti kun ne on sinne hankittu. Olen ihan vakuuttunut, että rauhallinen, stressitön ympäristö ja sopiva vireystila takaavat treenistä hauskan koirallekin.

---
Dobo-treenit järjestetään Koiraparkki Touhun ja tirsan tiloissa Kampissa, jossa Cuba on käynyt päivähoidossa ja leikkimässä silloin tällöin. Olin aika iloisesti yllättynyt ja huojentunut, kun Cuban ensimmäinen parituntinen koiraparkissa ilman mammaa oli mennyt niin hyvin. Alkuun se itki perään, mutta oli sitten pian rauhoittunut ja ominut Koiraparkin omistajan Kaisan keinoemokseen. Kaisaa tervehditään joka kerta nähdessä mitä suurimmalla rakkaudella ja lämmöllä, ja hänellä on selvästi ihan erityinen asema Cuban sydämessä.

Niin kauan kuin minä olin poissa, oli siis mennyt hyvin. Mutta anna olla, jos menen esimerkiksi tunnin alkua odotellessa käymään vessassa niin, että Cuba jää oven toiselle puolelle - jo alkaa itkijäiset. Sama ilmiö tuli tässä todettua erään valokuvausprojektin yhteydessä. Cuban oli täysin mahdotonta ymmärtää, miksi sen pitäisi poseerata paikoillaan vieraan ihmisen vieressä, jos mammakin on lähettyvillä. Sillä oli kauhea hätä mun luokse, jos näki minusta vilauksenkin. Mitä lähempänä olin, sen pahempi. Eli mallia tuosta tuskin isona tulee, mikä nyt sinänsä ei ollut suunnitelmissakaan.

Cuba on muutenkin selvästi yhden ihmisen koira, ja samaa on havaittavissa ollut sen sisaruksissakin. Kaikki ihmiset ovat niiden mielestä noin yleensä ihan kivoja, ja heille ollaa hyvin ystävällisiä. Ja yksinolokin menee mukavasti, niin kauan kuin ollaan omassa kodissa. Mikä tahansa muutos tähän kuvioon sekoittaakin sitten pakan täydellisesti. Siitä esimerkkinä Cuban hepuli, kun serkkupoikani oli lähdössä viemään sitä lenkille minun jäädessä sisälle kyläpaikkaan. Koirapolo sai siis ihan paniikkikohtauksen, eikä sellaista kauhuissaan olevaaa koiraa tietyti mihinkään taluteta. Helpottuneena se sitten luikki mun jalkoihin, vaikka hetki sitten oli ollut niin rakastunut kyseiseen serkkupoikaan (tai no, aikamieshän se Matti jo on, ja poliisikin vielä). Selvästi siis Cuban mielestä muut ihmiset on ihan kivoja olemassa, mutta makupaloja ja rapsutuksia lukuunottamatta aika hyödyttömiä.

Ja mikäs siinä. Mielelläni olen hauvalleni koko maailma ja täysin korvaamaton. Hauvalle itselleen toki olisi ehkä helpompaa, että sen ei tarvitsisi panikoida kun katoan näköpiiristä kodin ulkopuolella. Sellainen on varmaan kotikoirille aina hieman surullista, kun omistaja lähtee, eikä oikein tiedä mihin se menee, mutta eivät kaikki siitä paniikkiin mene.

Me siis jatkamme tätäkin harjoitusta. Cuba menee välillä leikkimään päiväksi muiden koirien ja ihmisten kanssa kodin ulkopuolelle, ja oppii, että se on ihan ok. Että aina tullaan lopulta hakemaan. Ja että muut ihmiset ovat myös turvallisia ja luottamuksen arvoisia. Maailman rohkein koiravauva on tässäkin edennyt jo hurjasti, ja huolimatta jännittävistä ja välillä stressaavistakin kokemuksista se menee uusiin tilanteisiin aina reippaasti ja uteliaana, vaikka hieman pelottaisikin. Ja joka kokemus tuo lisää itsevarmuutta ja luottamusta siihen, että elämä kantaa.

Teini, joka ei paisko ovia, mutta syö niitä

Koirani on nyt virallisesti teini. On se vaan mukavaa. Jos ei ole aina ennenkään sillä järki päätä pakottanut, niin nyt sitten vieläkin vähemmän. Teinissä tyhmyys tiivistyy.

Hihnakäyttäytymisessä alettiin jo ottaa varovaisia edistysaskeleita, mutta ne askeleet ovat kyllä nyt unohtuneet tehokkaasti. Kaikille vastaantuleville koirille, pyörille, juoksijoille, lastenvaunuille ja rollaattoreille rähistään, niitä kohti tehdään pelottavan näköisiä hyökkäyksiä ja niiden perään sännätään päättömästi. Tällaisessa varsin tiheästi asutussa lähiössä tuo tekee lenkeistä tosi rattoisia ja rentouttavia. Not. Siinä saa matkustajana hihnan perässä roikkuva omistaja osansa katseista kommenteista, koiralla ne tuntuvat menevän ohi korvien, kuten aika lailla kaikki mitä sille sanoo. Ellei kyse siis ole sanoista "mennään" ja "pissille" tai "ole hyvä". Ne se osaa edelleen varsin hyvin.

Lenkkeilystä on tullut sikälikin hauskaa, että koskaan ei omistajapoloinen etukäteen tiedä, mikä tienpätkä, polku tai kujanen on milloinkin muuttunut niin kertakaikkisen kammottavaksi, että sitä ei kertakaikkiaan voi kävellä. Jos suunnasta on erimielisyyttä, se ratkeaa yleensä sillä, että koira iskee pyllynsä maahan ja nelivedon pääälle. Sitten mennään tasan ei mihinkään. Tai korkeintaan puolipakolla koira väkisin raahaten jalkakäytävälle, jos istumapaikkana sattuu olemaan suojatie tai muu kohta keskellä autotietä.

Ja riehuminen - se se vasta kivaa on. Not. Koira on terve kun se leikkii, mutta teini jos se ei osaa lopettaa. Varsinkin, kun kyseinen leikkiminen sisältää huonekalujen järsimistä, kuopimista ja repimistä,  pöydälle nousemista, vaatteissa roikkumista, omistajan päälle kiipeämistä ja mitä näitä nyt on. Kädet ovat talouden ihmisjäsenellä täynnä naarmuja ja mustelmia, kun koira kokeilee niihin hampaitaan -  eikä se aina tyydy käsiin. On ollut erityisen mieleenpainuva kokemus herätä yövuoron jälkeisiltä unilta siihen, että koira, läpsäistyään ensin tassulla naamaani, kiipeä vatsan päälle, iskee tassut rintakehälle ja ottaa hampailla naamasta kiinni. Juu, ei se pure, mutta ei nyt silti mitenkään toivottavaa käytöstä ole.

Tässä kohtaa alettaisiin jo tietyissä piireissä puhua johtajuusongelmasta ja siitä, että koira tässä saa aivan liikaa pomottaa omistajaansa. Että raiveleista vain koiraa kiinni ja selälleen, kunnes lakkaa uhittelemasta. Ja tiukka linja ja jääkausi ja vaikka mitä. Tai koira piikille kun se kerran puree ihmisiä.

Itse olen kuitenkin edelleen vahvasti sitä mieltä, että vaikka koiran käytös saattaisi näillä neuvoilla muuttuakin, niin se ei ongelmaa ratkaisisi. Saisin pelkäävän, alistuvan koiran, joka sen lisäksi, että kärsii teinityhmyydestään itsekin, tulisi vielä siitä rangaistuksi. Hermot kyllä menevät, ihan joka päivä vähintään kerran. Myönnettäköön. Se näkyy esimerkiksi sillä, että omistaja tarttuu hihnaan iskee koiran valjaisiin ja lähtee sen kanssa läheiselle pellolle. Sitten vain koira irti ja ah - ihana vapaus. Koira juoksee rallia vartin verran, sitten kävellään vähän matkaa, juostaan taas rallia ja taas kävellään. Kotiin palaa umpiväsynyt piski, joka kellahtaa saman tien nukkumaan.

Omaa ja muiden mielikuvitusta saa myös käyttää hyväkseen, kun yrittää keksiä koiralle jotain muuta puuhaa kuin esimerkiksi sohvan kaivaminen. Kongi toimii aina. Green-ruokakuoppi myös ja koiran järsittäväksi ripustettu kalkkunan siipi. Ja temppujen - turhien ja tarpeellisten - treenaaminen, jos koiralla sattuu olemaan sellainen hetki, että se jaksaa keskittyä.

Vaikka ärsyttävähän tuo yleinen pöllöily usein on, niin ei sille voi oikein vihainenkaan olla. Kun koiran silmissä on se tuttu hullun teinin kiilto, niin silloin ei voi muuta kuin odottaa, että se menee ohi ja tilanne taas rauhoittuu. Tyhmän käytöksen palkitseminen huomiolla on useimmiten huono ajatus, mutta jos niskassa istuu 20 kg koiraa hiuksia, korvia tms. järsien tai sellainen hyppää kesken omistajan ruokailun syliin istumaan yrittäen samalla varastaa lautaselta kaiken minkä ehtii, niin vaikea sitä on olla huomioimatta. Kokeilkaa vaikka.

Jos nyt pitää positiivista tästä elämänvaiheesta keksiä -  sen lisäksi, ettei se ainakaan legendojen mukaan kestä ikuisesti - on se, että se on myös ihan suuremman luokan reality check. Teoria on teoriaa ja neuvot ovat neuvoja. Pitää vain yrittää kuunnella koiraa, keksiä sille järkevää puuhaa ja pitää pää kylmänä. Ja syödä ruokansa toistaiseksi jossain muualla kuin pöydän ääressä.