Maailman ahkerimman bloggaajan paluu

Kylki kyljessä.

Onko se...ei kai se...vai ehkä...kyllä! Maailman ahkerin bloggaaja on tehnyt paluun!

Johan edellisestä postauksesta onkin tovi vierähtänyt.

Mammakoira Coco on viettänyt suomalaisen kotikoiran elämää tänään tasan 7 kuukautta. Yli puoli vuotta jo! Ja silti niin kamalan vähän aikaa entisen tarhakoiran elämässä. Koiran, jolle oma ihminen on edelleen ylellisyystuote, josta se ei saa tarpeekseen. Koiran, jolle ulkona hihnassa kulkeminen on vieläkin asia, johon se suhtautuu epäuskon ja hämmennyksen sekaisin tuntein. Koiran, joka tätäkin kirjoittaessani tunkee kuonoaan käteni alle saadakseen jakamattoman huomioni. Sillä huomiosta Coco ei tunnu saavan tarpeekseen, eikä ihmisen läheisyydestä. Välillä tuntuukin kuin Coco ikäänkuin tankkaisi ihmisen huomiota ja läheisyyttä sisäänsä - ihan kuin se ei millään malttaisi uskoa, että sen paikka on nyt tässä, minun kyljessäni. Ikuisesti.

Sängynvaltaajat.

Ja sitten on paljon asioita, jotka ovat Cocolle ihan täysin käsittämättömiä. Kaikki, mikä liittyi kouluttamiseen oli etenkin alkuun ihan ylivoimaista koiruparalle. Istumista harjoittelimme kuukausitolkulla, ja vasta nyt se satunnaisesti suostuu istumaan kehotuksesta ulkosalla. Sisällä se useimmiten jo sujuu. Ulkona on muutenkin uusien asioiden opettelu vielä vähän jäissä, koska Cocon pääparka tuntuu menevän siellä vielä ihan lukkoon. Kotiin unohtuvat vaivalla opetellut asiat, kun ulkona on vastassa valtava aistien ylikuormitus ja jännäenergiat - suomeksi stressitasot - nousevat taivaisiin. Tämä on siis sekä yksin minun kanssani että etenkin Cuban mukana ollessa, jolloin kierrokset nousevat molemmilla.

Ja toisaalta sitten joskus - ihan joskus tulee myös sellaisia kuin tämäniltainen lenkki, jolta kaikki kolme palaamme kotiin rentoutuneena ja hyvällä mielellä. Ne ovat mukavaa vastapainoa niille - no, toisenlaisille. Kyllä te tiedätte.

Useimmiten käynkin tyttöjen kanssa ulkona erikseen, jotta kummallakin on tilaisuus mahdollisimman rentoon kulkemiseen ja itsellä ei pala päreet. Cuban kanssa ei yksin lenkkeillessä mitään ongelmaa olekaan -  se kulkee oikein nätisti ja pientä ohitusjännitystä lukuunottamatta sen kanssa liikkuminen alkaa olla varsin stressitöntä puuhaa. Ja mikä parasta, selvästi se tuntuu olevan sitä myös Cuballe itselleen. Minun epävarmuuttaan uhoavasta teinistäni on vähitellen tulossa ihan järkevä aikuinen koira. Mitä nyt juokseminen on vielä lähempänä pentumaista loikkimista kuin aikuisen tyylikästä raviaskellusta :D

Vetoleikkejä

Cocon kanssa on auttanut samojen, tuttujen lenkkipolkujen sahaaminen. Omistajalle ehkä tylsähköä ajoittain, mutta Coco on selvästi alkanut tästä jo jonkin verran rentoutumaan, eikä lenkin ensimmäinen viisiminuuttinen mene enää jännittyneeseen haukkumiseen. Uusia reittejä otamme mukaan vähitellen, ja vapaana juoksemistakin olemme aloitelleet suojaisilla alueilla. Vastaantulevat koirat ovat kuitenkin edelleen asia, jonka kanssa saamme varmasti vielä tovin tehdä töitä. Ne kun tuntuvat samaan aikaan sekä kiinnostavan että jännittävän. Iso tekijä on tietenkin tuo hihnassa olo, sillä vapaana ei Cocolla ei tämän kanssa ongelmaa, ja se puhuukin hienosti koiraa kun stressitasot ovat tarpeeksi alhaalla.

Yhteislenkkejä molemman koiran kanssa yhtä aikaa teemme itsepäisesti joka päivä ainakin kerran. Nuo lenkit yritän pitää mahdollisimman lyhyinä ja stressittöminä, mikä tarkoittaa muiden koirakoiden kiertämistä kaukaa ja ajoittaisia metsässäriehumisulkoiluja. Haluaisin tietysti, että ulkoilu olisi meistä kaikista hauskaa ja rentoutttavaa.

Kärsivällisyyyttä on tosiaan saanut opetella hihnan täällä päässä. Olen huomannut olevani varsin helposti turhautuvaa tyyppiä ja välillä hidas tai jopa olematon edistyminen on kysynyt lehmän hermoja - joita en voi kyllä aina sanoa omaavani. Mutta tekee kuulkaa hyvää tämä! On joutunut opettelemaan kaikenlaisia hengitysharjoituksia ja rentouttavia ajatuksia, jotta ei torpedoisi koirien oppimisprosessia omalla ärhäköinnillään. Sillä kyllähän me kaikki sen tiedämme, että suurimmaksi osaksi koirien hihnaongelmat alkavat ja loppuvat hihnan taluttajanpuoleisessa päässä.

Remmiräyhääjän tunnustukset, osa 1.

Mama Chanel, eli Coco, saapui Suomeen aika tarkkaan kuukausi sitten. Siis yksi kuukausi. Neljä viikkoa. Se on ihan mielettömän lyhyt aika ihan missä tahansa mittakaavassa.

Cocon ensimmäiset poseeraukset Suomen maankamaralla.

Ihan piti tuo itsestäänselvyys tuoda esiin, kun tuntuu allekirjoittaneelta itseltään välillä unohtuvan -vaikka sitähän me Kulkureissakin uusille omistajille aina painotamme: antakaa aikaa!
Syynä tämän unohtumiseen saattaa olla ihan vain se, että Coco on ehkä tervepäisin entinen katu-, sittemmin tarhakoira, jonka olen tavannut. Coco asteli lentokentällä ulos boksistaan sen näköisenä, kuin olisi juuri herännyt kauneusuniltaan: tukka vähän sekaisin, silmissä hieman yllättynyt ilme, mutta muuten oma ihana itsensä. Pusuja se jakeli heti kaikille sopivalla korkeudella oleville, häntääkin kainosti heilautti.

Meistä kolmesta - siis minusta, Cubasta ja Cocosta - tuo viimeisimmäksi tullut tuntuu sopeutuneen kaikista nopeimmin. Cuba ei oikein vieläkään meinaa ymmärtää, että osa leluista ja ruuista ja ennen kaikkea luista kuuluu nyt tuolle toiselle - ja  tuo toinen vieläpä antaa ymmärtää painokkaalla äänensävyllä, että painu hiiteen, nämä ovat minun. Itse hykertelen taustalla hieroen käsiäni yhteen tyytyväisenä: oppiipahan teinikin nyt elämään koiriksi. Se on välillä vähän liiankin tuttavallinen lajitovereittensa keskuudessa, eikä aina älyä ottaa vihjeestä vaaria ja antaa tilaa.

Romanialaista koirapainia.

Sitten siihen, miksi olisi minunkin hyvä muistaa, että Cocon kotiutuminen on vasta ihan alkuvaiheessa: ne ulkoilut. Ensimmäiset yhteislenkkiyritykset menivät niin läskiksi kuin voi mennä. Elin todeksi kaikki kauhuskenaariot, joita olin eniten pelännyt: koirat kävivät heti kättelyssä toistensa kurkkuun kiinni, ja kun sain ne erotettua, Cuba säikäytti sähellyksellään hihnaan vielä tottumattoman mammansa niin perinpohjaisesti, että se - Coco siis - pääsi ihan liian helposti luikahtamaan valjaistaan ulos ja vapauteen. Onneksi se on niin lössykkä ja kiltti, että se pysyi lähettyvillä häntä heiluen ja naama virneessä sillä aikaa kun sidoin sen riekkuvan jälkikasvun kiinni sopivasti hollille parkkeerattuun pakettiautoon. Sitten vain karkulainen kainaloon, pikajuoksua kotiin, työnnä koiruus tuulikaappiin, ovi visusti kiinni ja hakemaan sillä aikaa kovaäänisen remmakan nostanutta Cubaa väliaikaisesta parkistaan.

Tämän episodin jälkeen lenkkeilimme jonkin aikaa koira kerrallaan.

Yhteislenkkeily on alkanut onnistua sikäli, että tytöt ovat sopeutuneet kulkemaan rinnakkain, ja muutamaa jokakertaista painiyritystä lukuunottamatta sipsuttavat pääasiassa ihan nätisti. Paitsi silloin kun tulee toinen koirakko vastaan. Silloin on piru irti. Coco on ottanut tavakseen tervehtiä kaikkea liikkuvaa, seisovaa ja istuvaa terävällä pystykorvahaukulla, ja Cuba, joka kenties ei muuten ehkä olisi moineenkaan, tulee tilanteessa ihan hulluksi. Siinä sitten seison tienposkessa kuin öö Aapisen laidassa, sotkussa hihnoineni ja koirat riehuen kuin heikkopäiset. Nameista eivät kumpikaan tilanteessa piittaa pätkän vertaa ja ihan keskenäni saan hokea "sivu" ja "anna olla" ja mitä nyt milloinkin mieleen tulee. Kukaan ei kuule saati välitä.

Ohiajava pyöräilijä, joka sai tässä taannoin osakseen kuvatunlaisen tervehdyksen otti asiakseen huomauttaa, että "vielä on työstämistä, muista ennakointi!". No, eipä hän väärässä ollut. Taidamme siis harjoitella hihnakävelyä vielä tovin koira kerrallaan.

Masentavinta tilanteessa on tietysti se, että isoin ongelma on jälleen kerran siellä remmien toisessa päässä. Minulla on taipumus asettaa hirveät odotukset sekä itselleni että koirille, mikä tarkoittaa sitä, että ne pienet onnistumiset - riehumatta ohitettu pyöräilijä tai vain parilla haukahduksella tervehditty vastaantuleva koirakko - meinaavat jäädä huomaamatta. Ja kun menee epärealistisilla odotuksilla, tulee myös lukeneeksi huonosti koiriaan. Ei huomaa, että Cubaa jännittävät autotie ja ohiajavat autot ihan hurjasti, vaikka se yrittää pitää pään kylmänä, tai että koko hihnakävelyasia on Cocolle vielä vähän ällistyttävä kokemus, ja että se on vieläkin toisinaan vähän kuin yllättynyt siitä, että roikun siellä hihnan toisessa päässä. Ja jää huomaamatta se, että Coco suhtautuu kaikkeen uuteen häntä heiluen, optimistisesti, kuin ei olisi koskaan joutunut kenenkään hylkäämäksi tai synnyttämään kahdeksaa pentua keskelle talvikylmää peltoa. Ja se, että Cuba on niin innoissaan kävelylenkeistä, että välillä sen on ihan pakko hypätä minua vasten ja heittää pusulla.

Pahin remmiräyhääjä olen siis minä. Eihän sitä kiva ole myöntää, mutta totuus se on. Vaikka ei naama punaisena piskeilleen kiljuisikaan, niin kyllä ne huomaavat, jos omistaja kulkee naama rutussa, hartiat korvissa ja savu korvista nousten, ajatuskuplassa painokelvottomia.

Mikä onkaan sitten ihanampaa, kuin kiukuspäissään kotiutua riehumiseksi menneeltä lenkiltä, syöttää koirat ja painua nukkuamaan - ja viereen kömpii ensin Coco, jonka pitää päästä ihan kainaloon, ja jalkopäähän hyppää Cuba, jonka on saatava maata minun jalkojeni päällä koko yö. Siinä ne sitten tuhisevat, ja ovat jo unohtaneet kärsimättömän ja pahantuulisen omistajansa kiukuttelut päivän aikana. Joka päivä saa aloittaa alusta -  ihan kirjaimellisesti, koska vähintään toinen, ellei molemmat, on yön aikana unohtanut, mitä edellisenä päivänä on harjoiteltu.

Romania in my mind

Tammikuun alussa pakkasin laukkuni, terästin mieleni, vein Cuban hoitoon ja valmistauduin yhteen elämäni mieleenpainuvimmista kokemuksista: matkalle Romaniaan Rescueyhdistys Kulkurit ry:n aktiivina. Silti, tai juuri sen vuoksi, kokemuksen kuvaaminen ulkopuoliselle on vaikeaa. Tuntuu, että minkäänlaisilla sanoilla ei saa välitettyä niitä tunteita ja ajatuksia joita sellaisen maailman näkeminen ja kokeminen herättää.

Yritänpä silti.

Ensikertalaiselle Romania -ilman tätä kulkukoiranäkökulmaakin - on aivan varmasti aina mykistävä kokemus. Se on kuin Venäjä kymmenen-viisitoista vuotta sitten ja sekään ei riitä. Korruptio kukkii joka paikassa ja etenkin turistit saavat olla tarkkana maksaessaan mistä tahansa palvelusta tai tuotteesta. Vastakohtien maaksi voi Romaniaa myös kutsua: samaan aikaan kun kunnalliset koiratarhat, sivukujat ja kauppojen edustat tungeksivat kodittomia, ruokaa etsiviä koiria, ulkoiluttavat kaupunkilaiset hyvin puettuja ja hemmoteltuja rotukoiriaan puistoissa. Koiraihmiseksi ja eläinystäväksi julistautuva henkilö onnistuu varsin vaivatta sulkemaan silmänsä kadunkulmassa nälkäisenä ruokaa kerjäävältä karvaturrilta. Vastakohtaisuus näkyy myös kaupungin infrastruktuurissa: upeita, rakennustaiteellisesti ja arkkitehtonisesti  vaikuttavia vanhoja rakennuksia on kaupunki täynnä, ja lähes kaikki niistä ovat rapistumassa. Taajamiin rakennetaan hulppeita kivilinnoja, joiden julkisivu on kullatuin yksityiskohdin ja marmorimaisin koristein kuin kuninkaalliselle tehty, mutta joiden ikkunat ammottavat lasitta, pihat ja talon muut osat täysin viimeistelemättöminä, ja omistaja asuttaa kenties vain yhtä huonetta linnastaan - koska rahat eivät enää rakentamisen jälkeen muuhun riitä. Mutta kulissit ovat kunnossa.

Pääkohteenamme matkalla olivat kuitenkin Kulkurien yhteistyötarhat: Asociata A Doua Sansan tarha Glinan kylässä, Asociata Suflete Dragin uusi Sintestin tarha, OneVet Pension Cosoban kunnassa ja Rosiorin kunnallinen tarha Rosiori de Veden pikkukaupungissa. Näillä Bukarestin ympäristöön levittäytyvillä tarhoilla vietimme kullakin yhden unohtumattoman päivän. Tarkoituksena oli tavata jo adoptio-ohjelmassamme olevia koiria, kuvata  ja päivittää niiden tietoja ajan tasalle sekä luonnollisesti pitää yllä suhteita yhteistyökumppaneihimme, paikallisiin eläinsuojelijoihin.

Jos näkemieni koirakohtaloiden lohduttomuus saattoikin minut voimattoman raivon ja lohduttoman surun partaalle kerta toisensa jälkeen, niin näin supernaisten- ja miesten pyyteetön, rohkea ja periksiantamaton ote raskaaseen työhönsä kyllä palautti aina hieman uskoa ihmisiin. Vaikka täysin en ole päässyt yli pettymyksestäni lajitovereitani kohtaan. Jos ihminen on ihmiselle susi, niin muille luontokappaleille hän on täysi hirviö.

Silti, seuratessamme Glinan tarhan omistajaa Carmen Mandescua hänen taistelussaan pienten parvoon sairastuneiden pentujen hengissä pitämiseksi heti ensimmäisenä kokonaisena matkapäivänä oli aikamoinen kokemus. Kaksi pentua oli viety Praxis-klinikalle jo aiemmin niiden mentyä äkisti huonoon kuntoon, ja toinen niistä, Shania, menehtyi tautiin muutaman päivän kuluttua.

Veljekset Samuel ja Miro. Molemmat sairastuivat matkamme aikana parvoviruksen
aiheuttamaan ripuliin, joka vie koiranpennun nopeasti huonoon kuntoon.

Tämän kokemuksen ravistelemana saavuimme Glinan tarhalle reilusti puolen päivän jälkeen. Siellä meitä tervehti kolmen sadan koiran korvia huumaava tervetuliaishaukku; ihmisvieraiden saaminen on näille koirille kuin janoiselle vesi tai nälkäiselle leipä. Ne eivät tienneet kuinka päin olisivat olleet, haukkuako vai odottaa hiljaa, hyppiäkö vai seistäkö kuono aitauksen verkon läpi työnnettynä. Seniorikoirat katselivat valtava viisaus silmissään, tervehtivät suurella ilolla ja painautuivat ihan kiinni ihmiseen. Pennut kiipeilivät toistensa päälle, hyppivät mutaiset tassunsa rapaa roiskuen ihmisen syliin ja pusuttivat poskia, silmiä, korvia. Nuoret aikuiset värisivät innosta, hännät tai hännäntöpöt vinhasti heiluen, nousten takajaloilleen aitauksen verkkoa vasten.

Kopeista kurkistelivat lukuisat kiiltävät silmäparit - toisia ihmisvieraiden tulo jännitti ja samalla kiinnosti niin paljon, että turvaa oli haettava omasta kopista. Näiden hiomattomien timanttien, ujojen, mutta salaa täydellisten koirien kohdalla ajan rajallisuus ja vähenevä valo, tuo valokuvaajan riesa, tuntui erityisen raskaana. Jos olisi vain hetki, tuntikin aikaa tuon kanssa, joka selvästi haluaisi tulla tutustumaan, mutta ei ihan uskalla. Sen mahdollisuus omaan kotiin voisi olla siitä yhdestä tunnista kiinni. Ja silti. On mentävä eteenpäin, sillä vielä on kymmeniä koiria tapaamatta.

Ihmisvieraat kiinnostivat kovasti tätä kakaralaumaa.

"Haluaisin tulla, mutta en ihan vielä uskalla."

"Nameja, rapsuja, mulle, mulle, mulle!!!"

<3

Henkilökohtaisesti en ehkä olisi koko reissusta, tai edes Glinan visiitistä täysjärkisenä selvinnyt, jos en olisi saanut tehdä eräälle erityiselle koiralle ihan erityistä lupausta: sinä muutat meille. Kotiin.
Cuban emo Chanel F on odotellut Glinalla omaa kotiaan siitä lähtien, kun se sinne reilu vuosi sitten tuli. Sen neljä pentua on adoptoitu jo Suomeen, ja me täällä olemme odottaneet, koska joku huomaisi miten upea tyttö se onkaan. Aktiivi toisensa jälkeen on reissumuistiinpanoissaan kuvannut tyttöä ihanaksi, täydelliseksi, sosiaaliseksi, rakastavaksi...
Itse olen jo jonkin aikaa tiennyt, että Chanelin ja minun sekä Cuban tiet vielä joskus kohtaavat - uskottelin itselleni, että minun pitäisi vain nähdä hauveli ensin luonnossa, ennen kuin voin lopullisen päätöksen tehdä. Lopputuloksena oli se, että silmät kyynelissä, pilkkopimeässä istuin sen aitauksessa illan päätteeksi, annoin sen painaa päänsä syliini ja lupasin sille, että "sinä olet minun". Että jos se vielä hetken aikaa jaksaa odottaa, niin sitten se pääsee kotiin. Sen illan päätteeksi Chanel F:n nimen eteen ilmestyi kotisivuillemme tuo suloistakin suloisempi sana: VARATTU.

Kunpa olisin voinut tehdä tuon saman lupauksen niin monelle muullekin koiralle, jotka odottavat tälläkin hetkellä sivuillamme tulevansa huomatuiksi sellaisinaan, ihan tavallisina ja siksi niin täydellisinä kotikoirina.

**

Asociata Suflete Dragin Alina Murgu Sintestin tarhalla 11.1. 2016

Ihmiselle, joka ei juuri koskaan itke, Romanian reissu saa tosiaan kyynelkanavat auki. OneVet-hoitolassa minua itketti juuri vierailumme aikana hoitolan eteen suoraan autosta hylätty kuukauden ikäinen koiravauva, joka pöllimistyneenä, mutta yllättävän reippaana katseli uutta maailmaansa sylistäni. Mielessäni luonnollisesti pyörivät ne pari päivää aiemmin tapaamani parvopotilaat, ja se valtavan epävarma ja pelottava maailma, johon nämä pienet elämänalut heti synnyttyään joutuvat. Kun kyyneleet valuen näytin olentoa matkakavereilleni, pystymättä sanomaan sanaakaan, Stina sanoi vain yhden sanan: "Steriloinnit".

Muffin-nimen saanut, puoli tuntia aiemmin hoitolan eteen
hylätty, kuukauden ikäinen pennunpallero tarkasteli uutta maailmaa sylistäni uteliaana.

Niin kliiniseltä kuin se toisinaan kuulostaakin, sterilointiprojektit ovat ainoa tapa ehkäistä tämänkaltaisia koirakohtaloita. Ihmisen perusluonteen jalostumista ja globaalia valaistumista kun on varmasti turha jäädä odottelemaan.

**
Reissun viimeisen kokonaisen päivän käytimme Rosiori De Veden kaupungin kunnallisella tarhalla. Jalkoihin kiinni painautuvia, huomiostamme mustasukkaisesti taistelevia koiria, perässämme pomppivia, taskuista nameja varastelevia pörröisiä pentuja ja pysäyttäviä, liikuttavia ja sydäntäsärkeviä koirakohtaloita oli tämä tarha täynnä. Ulkona kopeissaan asustavat koirat venyttivät metrin mittaisen ketjunsa pinkeäksi päästäkseen edes nuuhkaisemaan vieraita, ja häkeissä, betonilattioilla asuvat koirat joko peruuttivat peloissaan häkkinsä perälle tai tunkivat kuononsa verkon silmukoiden läpi, epätoivoisesti tavoitellen edes pientä murusta vieraiden huomiosta.

Poppy my love.

**
Jälkeenpäin tuosta reissun ajan vallinneesta tunne- ja kokemusmylläkästä nousee esiin muutama tähtihetki. Chanelin kasvot häkin verkon takaa, ja siinä sekunnissa alitajuntaan iskevä tietoisuus siitä, että tämä on minun koirani, ja minä olen tämän ihminen. Carmenin pienet parvopennut, joiden kamppailua elämästään seurasimme matkamme ajan. Pienen Muffin-pennun olematon, lämmin paino sylissäni. Astuminen ulos autosta Rosiorin tarhalla, jossa jalkani ympärille kietoutui tiukasti paksun, ihmistä suunnattomasti palvovan koiran keho. Se pieni harmaa huskycorgi Poppy, joka varasti sydämeni ensihetkestä, joka painautui minua vasten kuin millään muulla ei olisi väliä, joka katsoi minua tuo rukous silmissään: ota minut. Se että en voinut ottaa.

Ne sadat kaipaavat, hiljaa katsovat silmät, joiden kanssa en voinut istua alas, silitellä, hellitellä, viedä pois. Ne, jotka vielä jäivät odottamaan.