 |
| Kylki kyljessä. |
Johan edellisestä postauksesta onkin tovi vierähtänyt.
Mammakoira Coco on viettänyt suomalaisen kotikoiran elämää tänään tasan 7 kuukautta. Yli puoli vuotta jo! Ja silti niin kamalan vähän aikaa entisen tarhakoiran elämässä. Koiran, jolle oma ihminen on edelleen ylellisyystuote, josta se ei saa tarpeekseen. Koiran, jolle ulkona hihnassa kulkeminen on vieläkin asia, johon se suhtautuu epäuskon ja hämmennyksen sekaisin tuntein. Koiran, joka tätäkin kirjoittaessani tunkee kuonoaan käteni alle saadakseen jakamattoman huomioni. Sillä huomiosta Coco ei tunnu saavan tarpeekseen, eikä ihmisen läheisyydestä. Välillä tuntuukin kuin Coco ikäänkuin tankkaisi ihmisen huomiota ja läheisyyttä sisäänsä - ihan kuin se ei millään malttaisi uskoa, että sen paikka on nyt tässä, minun kyljessäni. Ikuisesti.
 |
| Sängynvaltaajat. |
Ja sitten on paljon asioita, jotka ovat Cocolle ihan täysin käsittämättömiä. Kaikki, mikä liittyi kouluttamiseen oli etenkin alkuun ihan ylivoimaista koiruparalle. Istumista harjoittelimme kuukausitolkulla, ja vasta nyt se satunnaisesti suostuu istumaan kehotuksesta ulkosalla. Sisällä se useimmiten jo sujuu. Ulkona on muutenkin uusien asioiden opettelu vielä vähän jäissä, koska Cocon pääparka tuntuu menevän siellä vielä ihan lukkoon. Kotiin unohtuvat vaivalla opetellut asiat, kun ulkona on vastassa valtava aistien ylikuormitus ja jännäenergiat - suomeksi stressitasot - nousevat taivaisiin. Tämä on siis sekä yksin minun kanssani että etenkin Cuban mukana ollessa, jolloin kierrokset nousevat molemmilla.
Ja toisaalta sitten joskus - ihan joskus tulee myös sellaisia kuin tämäniltainen lenkki, jolta kaikki kolme palaamme kotiin rentoutuneena ja hyvällä mielellä. Ne ovat mukavaa vastapainoa niille - no, toisenlaisille. Kyllä te tiedätte.
Useimmiten käynkin tyttöjen kanssa ulkona erikseen, jotta kummallakin on tilaisuus mahdollisimman rentoon kulkemiseen ja itsellä ei pala päreet. Cuban kanssa ei yksin lenkkeillessä mitään ongelmaa olekaan - se kulkee oikein nätisti ja pientä ohitusjännitystä lukuunottamatta sen kanssa liikkuminen alkaa olla varsin stressitöntä puuhaa. Ja mikä parasta, selvästi se tuntuu olevan sitä myös Cuballe itselleen. Minun epävarmuuttaan uhoavasta teinistäni on vähitellen tulossa ihan järkevä aikuinen koira. Mitä nyt juokseminen on vielä lähempänä pentumaista loikkimista kuin aikuisen tyylikästä raviaskellusta :D
 |
| Vetoleikkejä |
Cocon kanssa on auttanut samojen, tuttujen lenkkipolkujen sahaaminen. Omistajalle ehkä tylsähköä ajoittain, mutta Coco on selvästi alkanut tästä jo jonkin verran rentoutumaan, eikä lenkin ensimmäinen viisiminuuttinen mene enää jännittyneeseen haukkumiseen. Uusia reittejä otamme mukaan vähitellen, ja vapaana juoksemistakin olemme aloitelleet suojaisilla alueilla. Vastaantulevat koirat ovat kuitenkin edelleen asia, jonka kanssa saamme varmasti vielä tovin tehdä töitä. Ne kun tuntuvat samaan aikaan sekä kiinnostavan että jännittävän. Iso tekijä on tietenkin tuo hihnassa olo, sillä vapaana ei Cocolla ei tämän kanssa ongelmaa, ja se puhuukin hienosti koiraa kun stressitasot ovat tarpeeksi alhaalla.
Yhteislenkkejä molemman koiran kanssa yhtä aikaa teemme itsepäisesti joka päivä ainakin kerran. Nuo lenkit yritän pitää mahdollisimman lyhyinä ja stressittöminä, mikä tarkoittaa muiden koirakoiden kiertämistä kaukaa ja ajoittaisia metsässäriehumisulkoiluja. Haluaisin tietysti, että ulkoilu olisi meistä kaikista hauskaa ja rentoutttavaa.
Kärsivällisyyyttä on tosiaan saanut opetella hihnan täällä päässä. Olen huomannut olevani varsin helposti turhautuvaa tyyppiä ja välillä hidas tai jopa olematon edistyminen on kysynyt lehmän hermoja - joita en voi kyllä aina sanoa omaavani. Mutta tekee kuulkaa hyvää tämä! On joutunut opettelemaan kaikenlaisia hengitysharjoituksia ja rentouttavia ajatuksia, jotta ei torpedoisi koirien oppimisprosessia omalla ärhäköinnillään. Sillä kyllähän me kaikki sen tiedämme, että suurimmaksi osaksi koirien hihnaongelmat alkavat ja loppuvat hihnan taluttajanpuoleisessa päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti