Romania in my mind

Tammikuun alussa pakkasin laukkuni, terästin mieleni, vein Cuban hoitoon ja valmistauduin yhteen elämäni mieleenpainuvimmista kokemuksista: matkalle Romaniaan Rescueyhdistys Kulkurit ry:n aktiivina. Silti, tai juuri sen vuoksi, kokemuksen kuvaaminen ulkopuoliselle on vaikeaa. Tuntuu, että minkäänlaisilla sanoilla ei saa välitettyä niitä tunteita ja ajatuksia joita sellaisen maailman näkeminen ja kokeminen herättää.

Yritänpä silti.

Ensikertalaiselle Romania -ilman tätä kulkukoiranäkökulmaakin - on aivan varmasti aina mykistävä kokemus. Se on kuin Venäjä kymmenen-viisitoista vuotta sitten ja sekään ei riitä. Korruptio kukkii joka paikassa ja etenkin turistit saavat olla tarkkana maksaessaan mistä tahansa palvelusta tai tuotteesta. Vastakohtien maaksi voi Romaniaa myös kutsua: samaan aikaan kun kunnalliset koiratarhat, sivukujat ja kauppojen edustat tungeksivat kodittomia, ruokaa etsiviä koiria, ulkoiluttavat kaupunkilaiset hyvin puettuja ja hemmoteltuja rotukoiriaan puistoissa. Koiraihmiseksi ja eläinystäväksi julistautuva henkilö onnistuu varsin vaivatta sulkemaan silmänsä kadunkulmassa nälkäisenä ruokaa kerjäävältä karvaturrilta. Vastakohtaisuus näkyy myös kaupungin infrastruktuurissa: upeita, rakennustaiteellisesti ja arkkitehtonisesti  vaikuttavia vanhoja rakennuksia on kaupunki täynnä, ja lähes kaikki niistä ovat rapistumassa. Taajamiin rakennetaan hulppeita kivilinnoja, joiden julkisivu on kullatuin yksityiskohdin ja marmorimaisin koristein kuin kuninkaalliselle tehty, mutta joiden ikkunat ammottavat lasitta, pihat ja talon muut osat täysin viimeistelemättöminä, ja omistaja asuttaa kenties vain yhtä huonetta linnastaan - koska rahat eivät enää rakentamisen jälkeen muuhun riitä. Mutta kulissit ovat kunnossa.

Pääkohteenamme matkalla olivat kuitenkin Kulkurien yhteistyötarhat: Asociata A Doua Sansan tarha Glinan kylässä, Asociata Suflete Dragin uusi Sintestin tarha, OneVet Pension Cosoban kunnassa ja Rosiorin kunnallinen tarha Rosiori de Veden pikkukaupungissa. Näillä Bukarestin ympäristöön levittäytyvillä tarhoilla vietimme kullakin yhden unohtumattoman päivän. Tarkoituksena oli tavata jo adoptio-ohjelmassamme olevia koiria, kuvata  ja päivittää niiden tietoja ajan tasalle sekä luonnollisesti pitää yllä suhteita yhteistyökumppaneihimme, paikallisiin eläinsuojelijoihin.

Jos näkemieni koirakohtaloiden lohduttomuus saattoikin minut voimattoman raivon ja lohduttoman surun partaalle kerta toisensa jälkeen, niin näin supernaisten- ja miesten pyyteetön, rohkea ja periksiantamaton ote raskaaseen työhönsä kyllä palautti aina hieman uskoa ihmisiin. Vaikka täysin en ole päässyt yli pettymyksestäni lajitovereitani kohtaan. Jos ihminen on ihmiselle susi, niin muille luontokappaleille hän on täysi hirviö.

Silti, seuratessamme Glinan tarhan omistajaa Carmen Mandescua hänen taistelussaan pienten parvoon sairastuneiden pentujen hengissä pitämiseksi heti ensimmäisenä kokonaisena matkapäivänä oli aikamoinen kokemus. Kaksi pentua oli viety Praxis-klinikalle jo aiemmin niiden mentyä äkisti huonoon kuntoon, ja toinen niistä, Shania, menehtyi tautiin muutaman päivän kuluttua.

Veljekset Samuel ja Miro. Molemmat sairastuivat matkamme aikana parvoviruksen
aiheuttamaan ripuliin, joka vie koiranpennun nopeasti huonoon kuntoon.

Tämän kokemuksen ravistelemana saavuimme Glinan tarhalle reilusti puolen päivän jälkeen. Siellä meitä tervehti kolmen sadan koiran korvia huumaava tervetuliaishaukku; ihmisvieraiden saaminen on näille koirille kuin janoiselle vesi tai nälkäiselle leipä. Ne eivät tienneet kuinka päin olisivat olleet, haukkuako vai odottaa hiljaa, hyppiäkö vai seistäkö kuono aitauksen verkon läpi työnnettynä. Seniorikoirat katselivat valtava viisaus silmissään, tervehtivät suurella ilolla ja painautuivat ihan kiinni ihmiseen. Pennut kiipeilivät toistensa päälle, hyppivät mutaiset tassunsa rapaa roiskuen ihmisen syliin ja pusuttivat poskia, silmiä, korvia. Nuoret aikuiset värisivät innosta, hännät tai hännäntöpöt vinhasti heiluen, nousten takajaloilleen aitauksen verkkoa vasten.

Kopeista kurkistelivat lukuisat kiiltävät silmäparit - toisia ihmisvieraiden tulo jännitti ja samalla kiinnosti niin paljon, että turvaa oli haettava omasta kopista. Näiden hiomattomien timanttien, ujojen, mutta salaa täydellisten koirien kohdalla ajan rajallisuus ja vähenevä valo, tuo valokuvaajan riesa, tuntui erityisen raskaana. Jos olisi vain hetki, tuntikin aikaa tuon kanssa, joka selvästi haluaisi tulla tutustumaan, mutta ei ihan uskalla. Sen mahdollisuus omaan kotiin voisi olla siitä yhdestä tunnista kiinni. Ja silti. On mentävä eteenpäin, sillä vielä on kymmeniä koiria tapaamatta.

Ihmisvieraat kiinnostivat kovasti tätä kakaralaumaa.

"Haluaisin tulla, mutta en ihan vielä uskalla."

"Nameja, rapsuja, mulle, mulle, mulle!!!"

<3

Henkilökohtaisesti en ehkä olisi koko reissusta, tai edes Glinan visiitistä täysjärkisenä selvinnyt, jos en olisi saanut tehdä eräälle erityiselle koiralle ihan erityistä lupausta: sinä muutat meille. Kotiin.
Cuban emo Chanel F on odotellut Glinalla omaa kotiaan siitä lähtien, kun se sinne reilu vuosi sitten tuli. Sen neljä pentua on adoptoitu jo Suomeen, ja me täällä olemme odottaneet, koska joku huomaisi miten upea tyttö se onkaan. Aktiivi toisensa jälkeen on reissumuistiinpanoissaan kuvannut tyttöä ihanaksi, täydelliseksi, sosiaaliseksi, rakastavaksi...
Itse olen jo jonkin aikaa tiennyt, että Chanelin ja minun sekä Cuban tiet vielä joskus kohtaavat - uskottelin itselleni, että minun pitäisi vain nähdä hauveli ensin luonnossa, ennen kuin voin lopullisen päätöksen tehdä. Lopputuloksena oli se, että silmät kyynelissä, pilkkopimeässä istuin sen aitauksessa illan päätteeksi, annoin sen painaa päänsä syliini ja lupasin sille, että "sinä olet minun". Että jos se vielä hetken aikaa jaksaa odottaa, niin sitten se pääsee kotiin. Sen illan päätteeksi Chanel F:n nimen eteen ilmestyi kotisivuillemme tuo suloistakin suloisempi sana: VARATTU.

Kunpa olisin voinut tehdä tuon saman lupauksen niin monelle muullekin koiralle, jotka odottavat tälläkin hetkellä sivuillamme tulevansa huomatuiksi sellaisinaan, ihan tavallisina ja siksi niin täydellisinä kotikoirina.

**

Asociata Suflete Dragin Alina Murgu Sintestin tarhalla 11.1. 2016

Ihmiselle, joka ei juuri koskaan itke, Romanian reissu saa tosiaan kyynelkanavat auki. OneVet-hoitolassa minua itketti juuri vierailumme aikana hoitolan eteen suoraan autosta hylätty kuukauden ikäinen koiravauva, joka pöllimistyneenä, mutta yllättävän reippaana katseli uutta maailmaansa sylistäni. Mielessäni luonnollisesti pyörivät ne pari päivää aiemmin tapaamani parvopotilaat, ja se valtavan epävarma ja pelottava maailma, johon nämä pienet elämänalut heti synnyttyään joutuvat. Kun kyyneleet valuen näytin olentoa matkakavereilleni, pystymättä sanomaan sanaakaan, Stina sanoi vain yhden sanan: "Steriloinnit".

Muffin-nimen saanut, puoli tuntia aiemmin hoitolan eteen
hylätty, kuukauden ikäinen pennunpallero tarkasteli uutta maailmaa sylistäni uteliaana.

Niin kliiniseltä kuin se toisinaan kuulostaakin, sterilointiprojektit ovat ainoa tapa ehkäistä tämänkaltaisia koirakohtaloita. Ihmisen perusluonteen jalostumista ja globaalia valaistumista kun on varmasti turha jäädä odottelemaan.

**
Reissun viimeisen kokonaisen päivän käytimme Rosiori De Veden kaupungin kunnallisella tarhalla. Jalkoihin kiinni painautuvia, huomiostamme mustasukkaisesti taistelevia koiria, perässämme pomppivia, taskuista nameja varastelevia pörröisiä pentuja ja pysäyttäviä, liikuttavia ja sydäntäsärkeviä koirakohtaloita oli tämä tarha täynnä. Ulkona kopeissaan asustavat koirat venyttivät metrin mittaisen ketjunsa pinkeäksi päästäkseen edes nuuhkaisemaan vieraita, ja häkeissä, betonilattioilla asuvat koirat joko peruuttivat peloissaan häkkinsä perälle tai tunkivat kuononsa verkon silmukoiden läpi, epätoivoisesti tavoitellen edes pientä murusta vieraiden huomiosta.

Poppy my love.

**
Jälkeenpäin tuosta reissun ajan vallinneesta tunne- ja kokemusmylläkästä nousee esiin muutama tähtihetki. Chanelin kasvot häkin verkon takaa, ja siinä sekunnissa alitajuntaan iskevä tietoisuus siitä, että tämä on minun koirani, ja minä olen tämän ihminen. Carmenin pienet parvopennut, joiden kamppailua elämästään seurasimme matkamme ajan. Pienen Muffin-pennun olematon, lämmin paino sylissäni. Astuminen ulos autosta Rosiorin tarhalla, jossa jalkani ympärille kietoutui tiukasti paksun, ihmistä suunnattomasti palvovan koiran keho. Se pieni harmaa huskycorgi Poppy, joka varasti sydämeni ensihetkestä, joka painautui minua vasten kuin millään muulla ei olisi väliä, joka katsoi minua tuo rukous silmissään: ota minut. Se että en voinut ottaa.

Ne sadat kaipaavat, hiljaa katsovat silmät, joiden kanssa en voinut istua alas, silitellä, hellitellä, viedä pois. Ne, jotka vielä jäivät odottamaan.